Kauneus ennenkaikkea

Nyt ma viimein ymmarran, miksi matkaoppaat eivat suosittele reissaamista Aasiassa sadekaudella. Kyseessa eivat suinkaan ole matkaoppaiden mainitsevat mutaiset tiet tai edes mahdoton kuumuus vaan etenkin thaimaalaisten kaupungiensa katujen paallysteena kayttamat toinen toistaan hienommat laatat, mitka muuttuvat sateen jaljilta luistinradaksi seka sandaaleilla etta lenkkitossuilla niille astuttaessa. Tai ehka aasialaisilla tosiaan on kaipuu viileaan ja he paattivat kayttaa saamiaan trooppisia luonnonolojaan halutessaan saada hekin palasen meidan talveamme. Jaahallit nyt viela jotenkin menee, mutta luistinratojen verkosto keskella Bangkokia. No, eipa ainakaan vie nama luistinradat jaahallin verran energiaa.. Eika kaytannollisyydella mitaan tee. Kauneus ennenkaikkea!
Sama ihanuus jatkuu taalla Paissa, jo pariin otteeseen olen meinannut olla persuksillani tulvivalla kadulla. Mikali vaikeammanasteiset kuvioharjoitukset kiinnostavat, suosittelen ostamaan perusmuovi/kumivarvassandaalit. Ne pitavat huolen, ettei menostasi puutu yllatyksia, silla sateen kohdatessa sandaalin pohjasta muodostuu tuplaluistinrata. Nain ollen paaset harjoittelemaan kahdella paallekkaisella ja eritahtiin liikkuvalla radalla samanaikaiseksi.
Sivuhuomautuksena suosittelen kyparaa.

Sain itseni hilattua eilen Chiang maihin ja kaupungin sunnuntai marketille. Voi, sita tavaran maaraa! Ennen taydellista ihmispaljoidesta aiheutunutta tuskastumistani tunsin kavelevani hetken (materialistin)taivaassa. Kadut olivat pullollaan toinen toistaan kauniimpia ja erikoisempia kasitoita: vaatteita, lamppuja, maalauksia, veistoksia, kenkia, keittiovalineita, voodoo-nukkeja ja paljon muuta. Oih.. Mutta kuten aina, en oikein osannut ostaa mitaan hyodyllista tai edes kaunista. TAvaran paljouden keskella ma menen jotenkin aivan lukkoon ja sitten sita tulee haalittua jotain mita ei ollenkaan tarvitse, kun halvalla saa ja kaikki kaunis ja/tai hyodyllinen jaa kojujen hyllyille odottamaan hieman alykkaampaa kuluttajaa, joka ymmartaa pistaa sen ylimaaraisen viisikymmenta bahtia (yksi euro) peliin ja saa mukaansa jotain mista todella pitaa..
Uusi hameeni ja (pelottaa myontaa, etta neljas matkassa tarttunut) kasilaukkuni ovat kylla kauniita. Ainakin Maman mielesta, jota kavin asken tapaamassa. Huomenaamulla kello kymmenen tapaamme uudelleen joogatunnin merkeissa.

Jotenkin olen ollut aika toivottoman alakuloinen viimeisen viikon.. Tiedan siihen loytyvan monia syita: unettomuutta, mika sai alkunsa typerasta ja turhanpaivasesta juopottelusta kahteen otteeseen Bangkokissa, mika taas sai alkunsa ikavoimisesta, miak taas on saanut alkunsa kuka tietaa mista.. Eika tama lista ole ehdoton totuus, kuten yleensa kaikessa pieni osa kaikesta vaikuttaa kaikkeen ja lopputuloksena olkoonkin kirjava soppa. Taytyis vaan saada se itsessaan asuva soturi nyt esiin, tai tassa tapauksessa olis kai parempi loytaa ammattikokki. Kylla ma tasta viela ponnistan, kuten rakas Anne mulle eilen sahkopostissaan kirjoitti:"ihanaa kun oot paassy olemaan ja elamaan eri tavalla eri maissa, ootko huomannu etta missa vaan oot elama on aina samanlaista, se tuo samoja haasteita, samoja ihanuuksia ja pettymyksia, missa vaan oot", elamaa se on elama niin Suomessa kuin Thaimaassakin eika se ruoho aidantakana ole sen vihreampaa naytti se kuvitelmissa silta tai ei. On vaan valilla helpompaa rypea itsesaalissaan ja kurjuudessaan kuin nousta ylos ja tervehtia maailmaa sellaisena kuin se on..

Bussimatka Chiang maista Paihin sai mut lahestulkoon menettamaan kasvoni aasialaisittain. Pienen punaisen bussin jalkatila ei ole lansimaalaiselle mittakaavalle rakennettu, mutta polvet suussa oli ihan hyva istua niin kauan kunnes viereeni istahti thai-inttipoika. Kaikilla muilla penkkipareilla istui vain yksi matksuatja, mutta jostain syysta lipunmyyjaneito kaiketi katsoi bussin ainoan lankkarityton tarvitsevan paikallista seuraa ja ensimmaiset kaksi tuntia matkasta tama innokas vierustoverini koitti enemman ja vahemman paasta (epamielyttavaan) kosketutuskontaktiin kanssani. Ensin kasi hivuttautui pienesti reidelle ja sitten vahan enemmalti reidelle ja kun sen sitten riuhtaisin ranteesta takaisin "omalle alueelleen" ei mennyt aikaakaan, kun sama kasi loysi syliini tippuneen hiuksen ja niin edelleen. Puoli matkassa mulla sitten hermo paloi ja erittain nyrpeaa naamaa nayttaen repaisin kaden pois, tein selvaksi aaneenpainollani (asian ymmartamiseksi sanoin saman seka englanniksi etta suomeksi, joista luulen jalkimmaisen toimineen paremmin) ja kaansin itseni mielenosoituksellisesti toiseen suuntaan. Pieneksi hetkeksi herra sotilas siirtyi istumaan takanamme olevalle penkkiparille, kunnes palasi minulle tuntemattomaksi jaaneesta syysta takaisin viereeni ja nukahti paansa olkapaani vasten. Siina mina sitten vuoristoisen tien joakisessa mutkassa kaansin kyynerpaatani, niin etta herra sotilaan paa heilui kuin heiluri puolelta toiselle, mutta harmikseni palasi aina takaisin ei toivotulle paikalleen. Paihin paastyamme herra yritti kovasti sanoa jaahyvaiset, mutta silmaakaan antamatta astuin bussista ulos ja hain kassini. Jaivat kiitokset sanomatta kuljettajalle.

Rob (amerikkalainen) jai Bangkokiin sairastamaan vatsatautiaan, josta olin aluksi iloissani, koska halusin matkata yksin, mutta nyt jo melkein loydan itseni ikavoimasta ja kaipaamasta hanen seuraansa. Jakopaiselle mielelleni onneksi tai mista sita tietaa tulevalla hetkella epaonneksi saan nauttia Robin seurasta jalleen keskiviikkona. Nain kertoi hanelta asken saapunut sahkoposti.

Itavaltalaisysatvani Monica ja Alex ovat viela(kin) taalla ja yhteinen illasemme sai minut tuntemaan itseni jalleen, hmm, Heidiksi, joka rakastaa elamaansa.
Ja matkumista.

Huolia, miehilla tai ilman

Oi ihanuuden kamaluutta ja kamaluuden ihanuutta. En ma tieda mista toikin tuli, mutta kai sita voisi vaikka kayttaa kuvaamaan Bangkokin sekamelskan minussa herattamia tunnelmia.
Kaikenmaailman juttuihin osaa ihmisolento itsensa elamassaan pistaakin.. Ensin kuolee tylsyyteen -keskelle ei mitaan- puolitoista kuukautta ja silmanrapayksessa loytaa itsensa keskelta kaaosta. Vahan on hankalaa pitaa paa mukana siina mita ymparilla tapahtuu.
Nain juhannuksen (jonka olemassa oloa en ennen eilista edes muistanut) kunniaksi paadyin jakamaan kaksi pienta pulloa sangsomia (thai viskia) Khao San roadilla vastaantulleeseen (jo Nature lodgesta tutun) englantilaistyton kanssa. Ne oli maljoja miehista aiheutuville huolille (ja mieshuolien puuttumisesta aiheutuvalle huolestumiselle).
Maailma taas todisteli pienuuttaan. Laura on kotoisin Readingista ja istuu paivat pitkat Purple turtlessa tai Pavlovissa. Olemme siis todennakoisesti tavanneet aiemminkin.
Samalla tuli muistutettu itselleen, kuinka paljon krapulaa rakastaakaan. Parin tunnin iloista niin monen tuntia tuskaa.. Oppitunnin aihe oli syyn ja seurauksen laki.
Eilen sitten korjasin tilanteen omalta osaltani ja kaansin mieshuolettomat paivat mieshuolillisiksi paiviksi. Lahdin ulos naapurihuoneen amerikkalaisen, Robin, kanssa ja nyt, noh, en ma tieda mista tassa on oikein kyse. Paanvaivaa tama nayttaa ainakin luovan: Nyt se muutti suunnitelmiaan ja aikoo suunnata huomenna kohti Pai:ta (kuten mina). Menee nyt tuolla tavoin toisten suunnitelmia matkimaan..

Keskiviikkona tein kengattomia kenkaostoksia Siam centterin mykistavassa maailmassa. En taas muistanutkaan minka moisia kauhunhetkia (mutta taytyy tunnustaa etta myos kiinnostunutta hammastelya) ostoskeskukset minussa aiheuttavat.
Osa liikkeista oli kuin taidenayttelyita. Suosikkini oli naistenvaateliike, jonka keskella seisoi vaaleansininen mini ja ikkunan edessa vanha, kulahtanut juaakappi jonka avonaisesta ovesta roikkui ulos toinen toistaan kummallisempia vaatekappaleita.
Tunsin itseni hyvin ulkopuoliseksi kavellessani kummallisesti roikkuvassa keltaisessa laohameessani ja puoliksi rikkinaisissa sandaaleissani kaikkien muiden nayttaessa hypanneen paikalle suoraan muotilehtien kansikuvista. Trendikkaita nama bangkokilaiset.
En tohtinut menna edes sisalle suurimpaan osaan kaupoista. Jotenkin sita vaan aistii mika ei ole sinua varten (tai laihaksi kaynytta kukkaroasi).
Kengat jaivat kaupan hyllylle, ensikerralla suuntaan suosiolle torille tinkimaan.
Vaikka taytyy sanoa, etta nautin suunnattomasti ostoskeskuksen ilmastointilaitteiden tuomasta helpotuksesta. Enka ollut ainoa, eri- ikaiset nuoret koulupuvuissaan tayttivat puolet ostoskeskuksen pinta- alasta.
Valittamaan en myoskaan paase Swenssonin eurooppahintaisten jaatelopalleroiden tuomasta makuelamyksesta. Jotain hyvaa rahallakin saa.

Eilen paasin vihdoin ja viimein Maman suosittelemalle intialaismarketille. Olin yksi ainoista valkonaamoista paikalla ja alle puolessa tunnissa oli mukaani tarttunut uudet sandaalit ja tunika. Eika muuten ahdistanut yhtaan.
(Siskoni eivat saata tata uskoa, mutta..) Matkasin bussilla numero kuusi! Viisikolmoseen minut neuvottiin, mutta napparana tytsyna aikani tulematonta odoteltuani bongasin kuutosen vihrean olemuksen pilkistavan kurvissa ja ensin sen pysaytettyani hyppasin kyytiin ja nauroin koko matkan Khao sanille. Kaikki selviaa aikanaan, kuten bussi numero kuuden mysteeri.

Tanaan olen kulkenut ympariinsa kuin zombie. Tuntuu kuin aivoni olisivat syvajaadytetyt. Paivan pelastuksena toimi seuraava:
"Sawadikaa! Massage?"
"Nou thank juu."
"Next time then. Thanks from your smile!"
Mun kasvojeni lihakset eivat olleet sittenkaan jaatyneet.

Olen saanut myos saanut pistettya tulevaisuuttani jonkinmoiseen jarjestykseen
(se ei ollut ihan yksinkertaista se.) ja manner vaihtuu heinakuun puolessavalissa. Lentolipun ostaminen ei tapahtunut ongelmitta sekaan, tai aika onegelmattomasti se minulle kavi, toisin kuin lippua minulle toimittaneen lahetille. Sovin lipunlunastuksen aamu yhdeksitoista ja heratessani kello naytti kahtatoista kymmenta. Kauhealla tohinalla juoksin Peachyn aulaan ja siella se poloinen lahetti istui sohvan nurkassaminua odottelemassa. Rahatkaan eivat olleet valmiina,joten pahoiteltuani tilannetta jatin lahettipojan jatkamaan odottelemistaan ja suuntasin automaatille..Matkatoimisto oli lahettanyt sahkopostin: "Dear miss, where are waiting for you NOW..." Ei pitaisi lahtea deiteille paivaa ennen lipulunastusoperaatiota.

Iloista juhannusta!

Kolmekymmentakaksi

Ma tunnun jumahtaneen kulkemaan samoissa urissa, silla jalleen kerran loydan itseni Peachy- guesthousesta, Bangkokista. Bangkok on se vanha sama, mutta kuten me kaikki, mukana joka hetki muuttuvassa maailmankaikkeudessa. Jokapuolella jyllaava halina aiheuttaa edelleen tutun ja arsyttavan paansaryn ja joka kulman tayttavat liikkeet, pikkukaupat, ravintolat ja guesthouset sulkevat ovensa antaen tilaa seuraavalle yrittajalle tahdenlentojen nopeudella.

Viisitoistatuntinen bussimatka Phnom penhista tanne oli.. sanoisiko.. mahdollisuus saada lisaysta kokemusten kirjavaan kerhoon. Matka taittui yllattavan jouhevasti ja sita helpotti huomattavasti puolimatkassa Phnom penhista Poipetin raja-asemalle tekemani havainto bussin ilmastointilaitteen suuttimen kohdistamismahdollisuudesta. Battanbangista kyyttin hyppasi amerikkalaisherra Rob, jonka kanssa loysimme saman kielen muuten aasialaisten tayttamassa kulkuneuvossa. Tankkauspysahdyksella tein milenkiintoisia, mutta hankalia laskutoimituksia ja tulin tulokseen kolmekymmentakaksi, kun me siskojen kanssa tuossa taannoin koimme olevamme ahtaalla samaisen luvun ollessa seitseman. Bussin vieressa seisoneen pick upin lavalla oli moneen kertaan tarkistetun laskutoimituksen tuloksena kolmekymmentakaksi henkiloa seka kaksi moottoripyoraa. Taytyy kuitenkin huomauttaa, etta osa tasta kolmestakymmenestakahdesta hengesta ja kahdesta moottoripyorasta oli asetettu kuljettamon paalla sijaitsevalle katto-osuudelle. Meilla omaan tilaamme tottuneilla lansimaalaisilla oli vaikeuksia liikuttaa jalkojamme jaettua pick upin lava seitseman hengen kesken.
Lahestyamme Poipettia asumusten edustoja ja portinpielia koristivat mita eriskummallisimmat linnunpelattimet. Toiset niista nayttivat portinpieleen nukahtaneilta maajusseilta, kun toiset taas selkasuorana ja kadet valmiina taisteluun seisovilta vartioilta. Joka portinpielessa tai vastaavasti pelattimen kaulassa roikkui muovipullo puolillaan kellertavaa nestetta. Lienevatko paikalliset sitten pelkaavan lintuja..(Kirves pelattimen kadessa pitaa varmasti harakat loitolla.)
Samaisella tieosuudella nain ensimmaista kertaa koko kolmen viettamani kuukauden aikana Cambodiassa "Danger mines"- kyltin ja mikali oikein ymmarsin kylttia seuraanneella peltoaukealla hyorineet valkopukuiset miehet metalliset laitteet kasissaan olivat miinanraivaajia. Oppia ika kaikki.
Robin kanssa me sitten yhdessa jonotettiin ja hikoiltiin, hikoiltiin ja jonotettiin rajalla. Silmiemme edessa aukenava naky oli huvittava: Passintarkastusjonossa oli muutamia aasialaisia (jotka nayttivat normaaleilta) voimakkaasti punertavien lansimaalisten ymparoimana. Punertavien, kiiltavien ja tuskastuneenoloisten.
Loppumatkasta kankkarankka tuli kylaan, jo nalkaansa huutavan ja lapsellisen vatsalaukun seuraksi. Erittain jarkevan (valuutta)organisointini seurauksena sain syodakseni koko matkan aikana kolme pienta paistettua banaania tikussa ja lautasellisen riisia. Ihan yksinkertainen asia tuo ravinto, mutta eivat ollenkaan yksinkertaiset sen puutteesta aiheutuvat seuraukset. Maailmassani oli kaikki ylosalaisin kunnes havaitsin edessani tofua ja vihanneksia kookosmaidossa. Oi, onnenpaivia.

Kuivaa maata!

Tunnen olevani jalleen taysissa sieluun ja ruumiin voimissa. Eika se vaatinut suuria ihmeita: Aloitin eilisen paivani No problemin suurella kahvikupposella ja omien voimavarojen uskomiseen kannustavalla keskustelulla ymparimaailmaa matkanneen belgialaisen dokumettiohjaajan kanssa. Iltapaivalla soin maaailman maistuvimman tofupatongin kantaravintolassani kulmabaarissa ja vietin muutaman tunnin netissa vastaillen sahkoposteihin ja selvitellen asioita. Neljan jalkeen tormasin Nature lodgessa tapaamaani amerikkalaisneitoon ja lahdimme yhdessa kasityokauppojen metsastykseen. Kauppoihin asti emme koskaan paasseet myohaisen (ja sunnuntaisen) ajankohdan vuoksi, mutta paadyimme syomaan maistuvia tapaksia Friends- ravintolaan, jota yllapitaa cambodialainen katulapsijarjesto. Iltainen monsuunikuuro antoi meille aikaa purkaa sisaisia patojamme hyvan keskustelun merkeissa. Juttua olisi varmaan riittanyt vaikka kahden kuukauden kuurolle, mutta emme tohtineet kysya lupaa jaada ravintolaan nukkumaan ja paikan sulkiessa oviaan aloitimme vetisen taivalluksemme takaisin Lake side:lle. Ravintolaan mennessani olin kavelevanani kadulla, mutta ulos astuttuani kahlasin joessa. Se oli likainen ja haiseva joki se! Vetta oli yli polven ja vastaan iloisesti virtasi mita eriskummallisempia esineita. Ei siina muu auttanut kuin lahtea varovasti talsimaan eteenpain ja toivoa kohtaavansa kuivaa maata. Hetken harjoiteltuamme opimme etenemaan suhteellisen vikkelasti ja vastaantulleen lankkariherran kommentti:" Luckily you can't see the snakes here." nopeutti matkaa entisestaan. Parikorttelia jalkoja uitettuamme loysimme vihdoin kuivaa maata jalkojemme alta ja paatimme urheilla lopunkin matkaa kohti guesthousejamme ja suloisen puhdistavia suihkuja..
Viimesilauksen paivalle antoi Charlesin hymy kaydessani kotiinpaluu soodalla Lentavassa elefantissa.

Tama paiva on mennyt ympariinsa ampariinsa juostessa. Hikipisarat puskee otsaan ja kasivarsille ja kastelee selan ihan vaikka vain paikallaan seisoessa. Voiko kukaan kuvitella tekevansa ostoksia saunassa.. Jos voin, niin tervetuloa Aasiaan!

Aamulla ihan herkistyin, kun kuulin, etta Jack oli kaynyt etsimassa mua eilen illalla No problemista. Nyt on herra puoliksi -elefantti-puoliksi apina- jo matkalla takaisin Sen monoromiin, mutta oli jattanyt jalkeensa terveiset: Hello and Goodbye.
On Se sitten niin suloinen.

Huomen aamulla kello kuusi lahtee bussi kohti Bangkokia.
Viela on aikaa hymyilla ystavilleen taalla.

Illuusion ikkuna

"Have a good day, The small Monkey!"
"Please, keep quiet."

He is already cykling far away when I'm whispering:
"..Goodbye Tii."

Tiedattehan tunteet, joita eivat sanat riita kertomaan, joihin ei ole olemassa sanoja?
Mun maailmani on hieman ristiriitainen talla eraa. Mondulkirissa mulla oli niin paljon aikaa ajatella ja taas kerran ajatella, kaantaa ja vaantaa elamaani ylos, alas ja ympari.

(14.6.2006)
"Mina, ihminen. Naen itsessani heikkouksia, toiset niista ylitsepaasemattomina esteina elamassani, toiset herattavina iskuina puskea entistakin lujemmin kohti unelmiani.

Toisina paivista tiedan suunnan, jota kohti kulkea.
Naen unelmani. Tunnen ne.

Toisina paivista taivas yllani on harmaa ja silmieni edessa on mitattymyytta heijastava kalvo.
En jaksa uskoa, mihinkaan, ja unelmani tulevat merkityksettomiksi.
Maailmastani tulee tyhja.

Toisina paivista palan haluamisesta.
Tiedan mita haluan tehda, miksi haluan tulla ja miten haluan muiden ihmisten nakevan minut.
Usein naina haluamisen paivina katoan unelmiini tulemisesta siksi joksikin.

Toisina paivista tartun tuumasta toimeen. Naina paivina muistan vain vahvuuteni, tunnen suunnan, naen maailmankaikkeuden variloiston kauneuden, lopetan haluamisen ja otan askeleen unelmaani. Teen todeksi itseani. Olen enka halua olla."



Nature lodgessa elama jatkuu jalleen nauruntaytteisena jalkeen vastoinkaymisten. Paivani vierahtivat nopeasti aamusta iltaan ja yhdesta toiseen Shitter head:ia Sherin kanssa korteilla pelatessa (astetta monimutkaisempi versio paskahoususta), kokatessa, pyykkia pestessa, rupatellessa, riippumatossa lekotellessa, Cowboy BePopin (japanilainen animaatio) seurassa, maen laella auringonlaskua ihastellessa ja lehmia hatistellessa. Valilla jopa intouduimme energia puuskassamme puutarhaa hoitamaan.
Viikon alussa kavin uuden ystavani, englantilais-srilankalaisen Mel:in kanssa (sananmukaisesti) huojumassa elefantin selassa. Maisemat olivat mahtavat ja taas kerran hiljaisuus paasi hammastyttamaan taman pienen tyttolapsen. Naimme hyppivan peuran ja muutaman hassun oravankaltaisen loikkimassa pitkine, karvaisine hantineen puusta toiseen. Vesiputouksen kohina tuuditti meidat mukavasti paivaunille kolmen tunnin lounaspysahdyksellamme.
Mel:in kanssa paasin pitkasta aikaa peilailemaan kaikenmaailman ajatuksia. Vaikka paljon tulee tavattua ihmisia ja loen olevani suhteellisen avoin persoona (hah), ei kaikkien kanssa sita vapautunutta, mutkatonta ja voisiko sanoa pinnan alle kurkistavampaa yhteytta loydy. Rakastan hopottelya, kaikenmaailman ihmisia ja erilaisia yhteyksia, jotka kaikki opettavat tavallaan, mutta joskus sita toivoo voivansa sanoa vaan, mita mieleen juolahtaa ihan kaikenmaailman pelkaamatta tulevansa tyrmatyksi tai katsottua kieroon. Ihmiset joiden kanssa voi olla myos hiljaa, hiljaisuuden tuntumatta hetkeakaan painostavalta eivat kasva puissa. Saati ne, jotka jaksavat kuunnella minua.
Mel auttaa lapsia Sri lankalla taiteen voimin. Lisaa voi kayda lukemassa osoitteesta: www.art-2-art.org (taiteenopiskelijat yms: vapaaehtoisia etsitaan!).
Olen paassyt suurimmilta osin eroon kauan vaivanneesta hamahakkikammostani, mika johtunee suoraan patjani ylapuolella katossa majailleesta suurimmasta koskaan nakemastani hamahakista, joka oli pelkalta ruumiltaan ison miehen kammenen kokoa. Siina me tuijoteltiin toisiamme tovi jos toinen, suoraan silmasta silmaan, kunnes oli aika taman tyton kayda nukkumaan. Moskiittoverkko visusti patjan alle ja unta palloon. Kaverini oli aamulla kadonnut.
Kaarmekammoni sen sijaan sai tuulta alleen Jerryn metsastettya puutarhastaan virhean veijarin Prncles purkkiin. Jerryn galleriassa vieraillut ranskalaistohtori kertoi kaarmeen olevan myrkyllinen, mika ei helpottanut asiaa ollenkaan. Oli miten oli, vihrea veijari naantyi purkkiin ja paatyi myrkkyhampaiden poistamisen jalkeen koiranruuaksi (josta talon kissat tulivat kateudesta vihreiksi).


Kaytin viimeisen kuukauden aikana alle 150 dollaria rahaa sisaltaen ruuan, asumisen, aktiviteetit, tupakat (25 US centtia aski), banaanikarkit, kookoslastut, suklaakorvikkeet, omenapiirakan, muffinssit- kaiken. Enka kokenut jaavani mistaan paitsi (paitsi jaatelosta, jota ei ollut saatavilla).
Opin numerot yhdesta kymmeneen khmer:ksi ja Sokhan yhdentoista vanha veljenpoika, Tii, oppi kayttamaan "Please, keep quit" "Shut up":in sijaan.
Jerry jai edelleen keksimaan toita itselleen, jotta voi pitaa lomaa, Sokhan jaadessa luomaan uutta teoriaa eri ruumiinrakenteisten naisten kayttokelpoisuudesta. Munkin taytyy menna toihin, jotta paasen lomalle.

Eilen harmaat pilvet tayttivat taivaan seuratessani ohi vilistavaa maisemaa bussinikkunasta. Mielessani valmistauduin pistamaan pitkahihaisen paalle seuraavan lounastaolle pysahtyessamme. Tunsin kylman kosketuksen kasivarsillani.
Mieleni valmistautui siihen, mihin on tottunut: harmaus kun usein kotomaalla yhdistyy viileyteen.
Mutta taalla tuo kaikki oli mieleni ja bussin ilmastointilaitteen luomaa illuusiota. ulos astuttuani kuumuus iski taydella voimallaan ja pitkahihainen sai hypata takaisin repun pohjalle.
Taman opetuksen, kun muistaisi vastaisuudessakin: Ei ole syyta antaa aikaisempien kokemusten vaikuttaa uusiin.. Joka hetki on uusi.

Taalla sita taas ollaan uskomattoman hikisessa Phnom penhissa. Ilma on kosteampi ja aurinko polttaa kuumemmin kuin koskaan ennen. Ainakin tuntuu silta. Saavuin tanne eilen illalla pimean jo lakeuduttua, taskussani 6000 rielia (1,5 USD). Hyvin laskettu. Onneksi Lake side:n vaihtopiste antoi mulle dollareita thai bahteja vastaan, muuten olisi jaanyt Steve:n kanssa spritet juomatta, silla automaatille uskallauduin vasta tana aamuna, luonnonvalon nayttaessa tieta..

Tiistaina on edessa 15 tunnin bussimatka Bangkokiin lentolipun ostoon ja siita sitten Pai:n joogaamaan muutamaksi aivaksi ennen kuin manner vaihtuu.
Nyt tapaamaan (tietokone)Tom:ia ja Jack:a Tim:in guesthouselle.

Puoliksi metsalainen

(Noin viikko sitten illalla paperinpalalle:)
" On niin kotoisa tunnelma, kun tuntee viilean viiman kosketuksen ihollaan. On tullut aika vaipua unen uudistavaan maailmaan Mondulkirin pehmean tuulen puhaltaessa avoimesta ikkunasta sisaan.
Tarina kertoo nain:
Kotimaan (khmer)turisti tuli lomalle kauniiseen ja muusta Cambodiasta maisemallaan seka ilmastollaan erottuvaan Mondulkirin kuntaan.
Vaan hyvin pian Mondulkiriin saavuttuaan herra khmer turisti tuli sairaaksi. Han ei ollut koskaan aiemmin kokenut mitaan vastaavaa ja niimpa han hakeutui mita pikimmiten paikallisen laakarin vastaanotolle.
Laakari kuunteli tarkkaavasti oirekuvausta ja ymmarsi pian mista kenka puristi.
Herra khmer turistilla oli elamansa ensimmaisen kerran kylma.

Taalla kukkuloiden keskella mulla on ollut aikaa ajatella yhta jos toista. Valilla olen todellakin rypenyt tylsyydessa, jumittanut itseni saamattomuudellani. Taas kerran sain todeta, etta mita mita vahemman teen, sita vahemman tekee mieleni tehda sitakaan vahaa ja siita se saamattomuuden ja elamaansa tympaantymisen kierre sitten vasta alkaakin.. Onneksi se ei kestanyt kuin muutaman hiljaisen paivan ajan, silla Maailmankaikkeus paatti jarjestaa meille ohjelmaa.. Sheryn 16- vuotias Mini koira on ollut kadonneena jo melkein viikon ja eilen Jerryn tyontekija varasti hanen rahapussinsa ja sen sisaltamat tuhat us dollaria. Benilta kirjoitti mailissaan olevansa vielakin sairaana ja palaavansa Israeliin. Niin kuvaan kuulunut Tomkin on ollut poissa kuvioista jo yli viikon..ja niin edelleen ja edelleen ja edelleen. Se on hassua, etta ensin ei tapahdu mitaan ja sitten kun alkaa tapahtua, niin sita sitten tapahtuu yhta jos toista kerta heitolla. Rakastan eleman vaihtelevuutta, mutta talla kertaa tama kaikki ei ole tuonut mukanaan pelkastaan positiivista energiaa. Ihmiset ovat pahalla tuulella ja viimepaivina olen toivonut itselleni kykya muuttua nakymattomnaksi aina silloin talloin. Mua ei patkaakaan huvita riidella kenenkaan kanssa eika etenkaan tyontaa nokkaani toisten nahakoihin. Miksi ihmiset eivat voi nahda itseaan ja omaa kaytostaan ollessaan pahalla tuulella? Valilla tekis mieli kehottaa katsomaan peiliin, mutta paras kayttaa ihmisolennon tapaa muuttua nakomattomaksi, ottaa jalat alleen ja kadota paikalta. Tata se on, normaali elama. Kylla ma kauan elinkin maailmassa, missa ihmiset ovat irtautuneita arjen tuomista murheista ja missa lyhyiden tuttavuuksien aikana ei tarvitse ottaa vastuuta toisten huolista. Mutta ei arkea, eika elamaa voi juosta pakoon. Tata se on: hyvia ja huoneoja hetkia. Ma yritan hymyilla ja jakaa siita pienesta posittiivisuuden liekista energiaa ymparilleni, mika viela onneksi onnettomuudessa on jaljella sisallani. Jerry pitaa sita liekkia ylla, silla vastoinkaymisenkin kohdatessa taman herran sisainen tyyneys ja hymy loistaa.
Ei siis mitaa arkea ihmeellisempaa taalla.
Onko aika kamalaa, etta arjesta on tullut tuo kummajainen?
(Mutta tarvitseeko riitelyyn ja ilkeilyyn tottua?)

Ilouutisikseni voin kertoa, etta alan vihdoin uskoa osaavani englantia.
Valilla, kun oikein ajautuu ajattelemaan huomaa hermostuvansa, kun yrittaa niin kovin ajatella omalla aidinkielellaan, etta saisi niita ajatuksia jarjestykseen, mutta sitten tuo pelkistetympi kieli asettuu kuvaan ja on vaan pakko yrittaa vaantaa ne ajatukset lokeroon se apunaan...
Takellellen, mutta jotenkin kuitenkin..

Nyt ma lahden Jackin kanssa papattamaan maailman menosta. Huomenna on erityinen paiva: Jackin baarin porealtaan avaisbileet. Vain nelja ruotsalaista (iso tissista) blondia puuttuu Jackin listalta.. Hiljaisuus on mannaa, mutta valilla sita vaan kaipaa menoa ja meininkia. Sita kai kantaa mukanaan aina, mihin on kasvanut..
Puoliksi metsalaisena kaupunkiin ja ylpeana siita!

Pikatiedote

Mondulkirissa kaikki hyvin, joskin valilla vaivasi tylsyyden aiheuttama saamattomuus (mika kertaa itseaan), kunnes yksi vanha koira leidi paatti ottaa ja kadota. Viimeist viisi paivaa olemme rampineet pusikosta toiseen viidakkoveitsi keulanamme ja huhuilleet Minia.

Mulla olisi asiaa niin kovin ja kamalasti, mutta netti ei tunnu tanaan toimivan, joten jatan tarinoinnit toiseen kertaan.

Ensimmaisen kerran aikoihin ma muistan milta tuntuu ikavoiminen. Talla ikavalla on kokoa!

Pikatiedote

Mondulkirissa kaikki hyvin, joskin valilla vaivasi tylsyyden aiheuttama saamattomuus (mika kertaa itseaan), kunnes yksi vanha koira leidi paatti ottaa ja kadota. Viimeist viisi paivaa olemme rampineet pusikosta toiseen viidakkoveitsi keulanamme ja huhuilleet Minia.

Mulla olisi asiaa niin kovin ja kamalasti, mutta netti ei tunnu tanaan toimivan, joten jatan tarinoinnit toiseen kertaan.

Ensimmaisen kerran aikoihin ma muistan milta tuntuu ikavoiminen. Talla ikavalla on kokoa!