Maailman onnellisin tytto
Ompas ihmeita taynna tama maailma!
Mulla on niin uskomattomat puolitoista viikkoa takana, etta taas kerran tuntuu vaikealta saada tuntemuksia sanoiksi.
Pai- pelastuksen satama, joka sai minut rakastamaan elemaani uudelleen ja vielakin enemman kuin ennen, oli entisellaan ja samaan aikaan liikkeessa maailmankaikkeuden kanssa: Helmikuun kuumat paivat ja viileat yot olivat muuttuneet kostean tasalampoisiksi vuorokausiksi, ylvaana maisemaa hallitsevat vuoret ovat saaneet tarunhohteisen pilvipeiton huippujensa ylle ja valilla naytti silta kuin aurinko olisi kertonut ikuisuuden tarinaa vuorten rinteille sen sateiden pilkistaessa pilvien lapi tuhansissa ohuissa nauhoissa valaisten jylhat seinamat utuisella valollaan.
Pai oli hiljainen, mutta samaan aikaan taynna elamaa. Kotigekko piti minulle iltaisin seuraa River hillin bambumajassani, ja monsuunikuurot kastelivat patjani lehtikaton raosta. Monta tuttua naamaa tuli iloisesti hymyillen vastaan Pain kaduilla ja jalleennakemisen riemua on tuskin tarpeellista sen enempaa kuvailla. Hickupin tofuhampurilainen maistui edelleen vahintaan yhta erinomaiselle kuin ennen, Ginger- housen curryt maistuivat useaan otteeseen ja uuden tuttavuuden, Pai Blues ravintolan Shan- tribe menu vei kielen mennessaan. On aivan kasittamatonta, miten jossain paikassa voi saada kaikkialta mielettoman maistuvaa, ja samalla niin halpaa ruokaa todella mielettomassa ymparistossa. Pain makuelamykset olivat tervetta vaihtelua Cambodian fried rice with vegetables ruokavaliolle (taytyy myontaa, etta Sukhan curryt ja avocado sandwich vetaa vertoja Pain ruuille).
Maailmankaikkeus taas todisteli mulle sita kuinka energia kutsuu samankaltaista itseaan luokseen. Kun lopulta vaihdoin (tiedostamattani) alakuloisuutta heijastavat lasit paastani positiivareihin naytti maailmani taysin uudenlaiselta paikalta olla.
Olla yhta yhdessa.
Ennen Paihin paasya olin aikamoisen kypsa kaikenmoiseen "turhanpaivaiseen jaaritteluu" veli (ja sisko) reissaajien kanssa, vaikka nyt ymmarran, etta se oli vain oma sen hetkinen kokemukseni. Varmasti yhta monta paria elamanriemua taynna olevia silmia kaveli vastaan silloinkin, mutta toisena hetkena sita on valmiimpi ottamaan vastaan, kohtaamaan ehkla enemmankin itsensa kuin toisen, kuin toisena (riippuu laseista- niilla on kumma tapa heijastaa itseasiassa ei valttamatta ulkopuolista maailmaa, mutta sita omaa sisaista. Jos tuntuu kurjalta, niin yllattaen taivaskin nayttaa harmaalta.).
Nyt jaarittelemasta paastyani haluaisin kuvailla muutamalla sanalla naita tapaamiani rakkaita olentoja..
Joogatunneilta sain parikin uutta Pohjois- Amerikan ystavaa (en halua enaa kutsua ihmsiia amerikkalaisiksi, silla heilla on huono maine. Syyttomana syytetaan..). Sue:n kanssa illastettiin joka ilta yhdessa tilaten mita erikoisimpia annoksia. Syomisen huippu puolia aasiassa on se, etta yleensa aina annokset on helppo jakaa ja nain ollen paasee maistelemaan useampia erillaisia herkkuja saman aterian aikana. Sunnuntaina teimme luullakseni viimeisen oman Aasian lapileikkaukseni seikkailun... "Ajoimme", kummatkin omalla (onneksi omalla ja ehkapa epaonneksi moottori)pyorallaan Mae hong songiin vievan tien varrella sijaitsevalle kuumalle lahteelle. Matka oli sanoakseni- mutainen. Paatielta piti kaantyman vuoristoiselle pikku sivutielle, jota pitkin piti matkaa taittaa noin 5 kilometria. Menomatkalla saimme vain yhden taysosuman Sue:n kaaduttua keskella isoa mutavesilatakkoa. Paastyamme (upealle) kuumalle lahteelle olimme ainoat ihmisoliot siella (ja tama lahde oli keskella viidakkoa) ja myohemmin ymmarsimme miksi. Hetken lampimasta vedesta nautittuamme kavelimme hieman ja naimme kylalaisia toissaan: pesemassa pyykkia joessa ja kyykkimassa riisipelloilla. Takaisin mentyamme soimme hedelmalounaamme, jolloin alkoi paivan monsuunikuuro. Mikas siina oli ollessa, kun sateen alettua hyppasimme uudelleen kuuman lahteen syleilyyn ja aika vierahti kuin siivilla luonnon aania kuunnellessa. Sateen lakattua paatimme lahtea ajamaan takaisin kohti Pai;ta. Me todelalkin lahdimme "ajamaan" emme ajamaan. Tie oli noin 30 centin mutakerroksen peitossa ja meilla oli suuria vaikeuksia pysya pystyssa. Vesilatakkoja oli jokapaikassa, pyoranrenkaat paksun mutakerroksen peitossa ja ylamaissa oli mahdotonta pitaa pyoraa pystyssa ja ainakin kymmeneen kertaan loysimme toinen toisemme heittamasta 180 asteen volttia tai kyljellaan olevan pyoran vieresta pusikosta. Pisimman ylamakipatkan puoleen valiin me sitten jumahdimme taysin eika siina ollut itsu kaukana eika luovuttaminen (kavellen olisimme olleet perilla puolta nopeammin). Onneksi kolme thai-teinipoikaa ajoi ohitse ja pysahtyi auttamaan. Pojat ajoivat pyoramme ylos ja maltillisesti ajoivat perassamme melkein koko matkan kansallispuiston portille varmistaakseen turvallisen matkan. Ihania ihania ihmisia!
Pain Piia- oivallinen (suomenkielen)opettajani ja mita mahtavin luonnonlapsi. Pai:hin paastyani olin melkein varma eraan nakemani tyton olevan suomalainen ja myohemmin minulle selvisi etta olin oikeassa. Onnekseni tormasin Piian uudelleen parin Paissa vietetyn paivan jalkeen ja sen jalkeen vietimme monta hyvaa ateriaa, iltaista moottoripyoraajelua, kahvihetkea- ja jopa pienen festivaalihetken yhdessa. Miten ihanaa (ja alussa niin kovin hankalaa) olikaan ilmaista itseaan suomeksi. Ma rakstan tata kielta! Kaikenlisaksi meilla oli toinen toistaan mielenkiintoisempia keskusteluja nain suomalaisten kesken, vaikkei siihen useampaa suomalaista sitten mukaan mahtunutkaan (tarjontaa olisi ollut)... Me sentaan puhumme rehellisesti suomea tai rehellisesti englantia.
(Mua muuten jannittaa talla hetkella ihan kamalasti, selitan myohemmin mika. Kadet meinaa tarista ja ajatus ei oikein kulje.).
Haluaisin viela kertoa fantastisista yllatystapaamisistani ja Robin kanssa vietetysta Chiang mai ajasta, mutta multa loppuu nyt aika. Palaan asiaan parin paivan sisalla, taman saman otsikon alle.
Adios.
Rakastan teita!
Mulla on niin uskomattomat puolitoista viikkoa takana, etta taas kerran tuntuu vaikealta saada tuntemuksia sanoiksi.
Pai- pelastuksen satama, joka sai minut rakastamaan elemaani uudelleen ja vielakin enemman kuin ennen, oli entisellaan ja samaan aikaan liikkeessa maailmankaikkeuden kanssa: Helmikuun kuumat paivat ja viileat yot olivat muuttuneet kostean tasalampoisiksi vuorokausiksi, ylvaana maisemaa hallitsevat vuoret ovat saaneet tarunhohteisen pilvipeiton huippujensa ylle ja valilla naytti silta kuin aurinko olisi kertonut ikuisuuden tarinaa vuorten rinteille sen sateiden pilkistaessa pilvien lapi tuhansissa ohuissa nauhoissa valaisten jylhat seinamat utuisella valollaan.
Pai oli hiljainen, mutta samaan aikaan taynna elamaa. Kotigekko piti minulle iltaisin seuraa River hillin bambumajassani, ja monsuunikuurot kastelivat patjani lehtikaton raosta. Monta tuttua naamaa tuli iloisesti hymyillen vastaan Pain kaduilla ja jalleennakemisen riemua on tuskin tarpeellista sen enempaa kuvailla. Hickupin tofuhampurilainen maistui edelleen vahintaan yhta erinomaiselle kuin ennen, Ginger- housen curryt maistuivat useaan otteeseen ja uuden tuttavuuden, Pai Blues ravintolan Shan- tribe menu vei kielen mennessaan. On aivan kasittamatonta, miten jossain paikassa voi saada kaikkialta mielettoman maistuvaa, ja samalla niin halpaa ruokaa todella mielettomassa ymparistossa. Pain makuelamykset olivat tervetta vaihtelua Cambodian fried rice with vegetables ruokavaliolle (taytyy myontaa, etta Sukhan curryt ja avocado sandwich vetaa vertoja Pain ruuille).
Maailmankaikkeus taas todisteli mulle sita kuinka energia kutsuu samankaltaista itseaan luokseen. Kun lopulta vaihdoin (tiedostamattani) alakuloisuutta heijastavat lasit paastani positiivareihin naytti maailmani taysin uudenlaiselta paikalta olla.
Olla yhta yhdessa.
Ennen Paihin paasya olin aikamoisen kypsa kaikenmoiseen "turhanpaivaiseen jaaritteluu" veli (ja sisko) reissaajien kanssa, vaikka nyt ymmarran, etta se oli vain oma sen hetkinen kokemukseni. Varmasti yhta monta paria elamanriemua taynna olevia silmia kaveli vastaan silloinkin, mutta toisena hetkena sita on valmiimpi ottamaan vastaan, kohtaamaan ehkla enemmankin itsensa kuin toisen, kuin toisena (riippuu laseista- niilla on kumma tapa heijastaa itseasiassa ei valttamatta ulkopuolista maailmaa, mutta sita omaa sisaista. Jos tuntuu kurjalta, niin yllattaen taivaskin nayttaa harmaalta.).
Nyt jaarittelemasta paastyani haluaisin kuvailla muutamalla sanalla naita tapaamiani rakkaita olentoja..
Joogatunneilta sain parikin uutta Pohjois- Amerikan ystavaa (en halua enaa kutsua ihmsiia amerikkalaisiksi, silla heilla on huono maine. Syyttomana syytetaan..). Sue:n kanssa illastettiin joka ilta yhdessa tilaten mita erikoisimpia annoksia. Syomisen huippu puolia aasiassa on se, etta yleensa aina annokset on helppo jakaa ja nain ollen paasee maistelemaan useampia erillaisia herkkuja saman aterian aikana. Sunnuntaina teimme luullakseni viimeisen oman Aasian lapileikkaukseni seikkailun... "Ajoimme", kummatkin omalla (onneksi omalla ja ehkapa epaonneksi moottori)pyorallaan Mae hong songiin vievan tien varrella sijaitsevalle kuumalle lahteelle. Matka oli sanoakseni- mutainen. Paatielta piti kaantyman vuoristoiselle pikku sivutielle, jota pitkin piti matkaa taittaa noin 5 kilometria. Menomatkalla saimme vain yhden taysosuman Sue:n kaaduttua keskella isoa mutavesilatakkoa. Paastyamme (upealle) kuumalle lahteelle olimme ainoat ihmisoliot siella (ja tama lahde oli keskella viidakkoa) ja myohemmin ymmarsimme miksi. Hetken lampimasta vedesta nautittuamme kavelimme hieman ja naimme kylalaisia toissaan: pesemassa pyykkia joessa ja kyykkimassa riisipelloilla. Takaisin mentyamme soimme hedelmalounaamme, jolloin alkoi paivan monsuunikuuro. Mikas siina oli ollessa, kun sateen alettua hyppasimme uudelleen kuuman lahteen syleilyyn ja aika vierahti kuin siivilla luonnon aania kuunnellessa. Sateen lakattua paatimme lahtea ajamaan takaisin kohti Pai;ta. Me todelalkin lahdimme "ajamaan" emme ajamaan. Tie oli noin 30 centin mutakerroksen peitossa ja meilla oli suuria vaikeuksia pysya pystyssa. Vesilatakkoja oli jokapaikassa, pyoranrenkaat paksun mutakerroksen peitossa ja ylamaissa oli mahdotonta pitaa pyoraa pystyssa ja ainakin kymmeneen kertaan loysimme toinen toisemme heittamasta 180 asteen volttia tai kyljellaan olevan pyoran vieresta pusikosta. Pisimman ylamakipatkan puoleen valiin me sitten jumahdimme taysin eika siina ollut itsu kaukana eika luovuttaminen (kavellen olisimme olleet perilla puolta nopeammin). Onneksi kolme thai-teinipoikaa ajoi ohitse ja pysahtyi auttamaan. Pojat ajoivat pyoramme ylos ja maltillisesti ajoivat perassamme melkein koko matkan kansallispuiston portille varmistaakseen turvallisen matkan. Ihania ihania ihmisia!
Pain Piia- oivallinen (suomenkielen)opettajani ja mita mahtavin luonnonlapsi. Pai:hin paastyani olin melkein varma eraan nakemani tyton olevan suomalainen ja myohemmin minulle selvisi etta olin oikeassa. Onnekseni tormasin Piian uudelleen parin Paissa vietetyn paivan jalkeen ja sen jalkeen vietimme monta hyvaa ateriaa, iltaista moottoripyoraajelua, kahvihetkea- ja jopa pienen festivaalihetken yhdessa. Miten ihanaa (ja alussa niin kovin hankalaa) olikaan ilmaista itseaan suomeksi. Ma rakstan tata kielta! Kaikenlisaksi meilla oli toinen toistaan mielenkiintoisempia keskusteluja nain suomalaisten kesken, vaikkei siihen useampaa suomalaista sitten mukaan mahtunutkaan (tarjontaa olisi ollut)... Me sentaan puhumme rehellisesti suomea tai rehellisesti englantia.
(Mua muuten jannittaa talla hetkella ihan kamalasti, selitan myohemmin mika. Kadet meinaa tarista ja ajatus ei oikein kulje.).
Haluaisin viela kertoa fantastisista yllatystapaamisistani ja Robin kanssa vietetysta Chiang mai ajasta, mutta multa loppuu nyt aika. Palaan asiaan parin paivan sisalla, taman saman otsikon alle.
Adios.
Rakastan teita!
posted by heidi-maria at 12:36 PM
1 Comments:
Mun kesän kohokohdat on tavallaan takana, mutta niistä olen taasen ammentanut niin paljon riemua, iloa ja hyviä muistoja, että taas on uskomaton olo.
Toivottavasti siellä elämä maistuu ja ois aivan ihana pian päästä näkemään sua jo livenä :D, vaikka kirjoituksesi ovatkin niin eläväisiä, että se melkein jo tapahtuu...
Ollaan ollin kanssa asetuttu hyvin tänne Helsinkiin ja ihana arki alkaa pikkuhiljaa näyttäytymään meille.
Post a Comment
<< Home