Taivaallinen valonaytos
Mina KURJIMUS! Unohdin aitienpaivan! Nyt ma olen todellakin menettanyt aikakasitykseni totaalisesti. Mutta ma toivon Aiti, etta sa tiedat mun rakastavan sua vuoden joka ikinen paiva yhta paljon. Ja paljon rakastankin!
Hohhoijaa. Tanaan olen vasynyt ja ihan omasta syysta. Jippie on kaupungissa ja niimpa paatimme pitkasta aikaa vetaa niinsanotusti perseet olalle hollantilaisystvani kanssa. Sita se teettaa, kun vihdoin uskaltautuu sivistamaan itseaan ja viettamaan paivan Khmer rougen aikaisessa vankilassa ja Killing fieldsilla. Yli 8000 paakalloa ja kasa kidutus valineita ei ole mikaan mukava naky. Tuli itku pitkasta ilosta. Muuten hyva, ne oli parin tunnin pikahumalat ja kotiutuminenkin tapahtui jo hetki puolenyon jalkeen, mutta tequilat olisimme saaneet jattaa juomatta. Ainakin meilla ja meita hoynayttaneilla tuk-tuk kuljettajilla oli ratkiriemukasta. Se on viisasta kantaa mukanaan listaa "hyvista menomestoista" ilman osoitteita. Tuk-tukilla paasee, vaikka vain seuraavan kulman taakse. Ja samalla rahalla saisi matkata vaikka lapi koko pilvikattoisen paakaupungin. Meilla kaikilla on tapamme kiduttaa itseamme. Talla kertaa hoidin omani juomalla (silla sen saa kestamaan viela seuraavaankin paivaan). Kamala tama krapula.
Hetkessa (ja toisessa) muuttuva maailmankaikkeus. Jalleen kerran.
Tulimme velikullan kanssa suunnitellulle viisumin uusimismatkalle Phnom penhiin odotettua aiemmin. Ben on ollut viimeisen viikon sairaana. Toista pyorryttaa jatkuvasti ja hengittaminen tuntuu hankalalta. Maanantai aamuna vuokrasimme pick up:in vain meille kahdelle ja huristelimme SOS laakarikeskukseen, tanne Phnom penhiin noin viidessa tunnissa (ja 80 dollaria koyhempina). The Bitch, kuten Ben laakarittarensa nimesi ei loytanyt velikullasta mitaan vikaa. Veresta ei loytynyt mitaan eika sen paremmin sydamestakaan. Huonovointisuudella on mahdollisesti tekemista kukkaan ja koko vihreyteensa puhkeavan luonnon kanssa. Mondulkiri suorastaan huutaa luonnon loistoa. Tai sitten silla ei ole. Talla hetkella nayttaa silta etta saan seurakseni paluumatkalle Senmonoromiin vain vaaleanpunaisen kylmalaukkuamparin (taynna juustoa). Benjamiini jaa Phnom penhiin suunnittelemaan logoa The Flying elephant- ravintolan seuraavan t-paitaan.
Kuin kotona. Mun teki monta monituista kertaa kymmenen Nature lodgessa viettamani paivan aikana mieli menna hidastakin hitaampaan internettiin vain ylistaakseni kirjallisesti (ja julkisesti) hyvaa oloani. Mutta loppujen lopuksi tulin joka kerta siihen tulokseen, etta -sita on mahdoton pukea sanoiksi-. Sita olkoonkin se sitten hyvaa oloa tai, rakastavaa ilmapiiria tai ymparoivaa maisemaa.
Sheri ja Sukha ottivat "yllatyksensa" (joksi Ben minut tituuleerasi) avosylin vastaan. Paasimme majoittumaan velikullan kanssa Sherin ja Sukhan talon ylakertaan, heidan nukkuessa Doritille (Sherin aidille, joka on palannut Israeliin) rakennetussa alakerran "lisasiiven" huoneessa. Ilmaiseksi.
Jos paaseminen Sen monoromiin ensimmaisen kerran oli tyon takana, niinpa se oli toisenkin. Ensimmaiset osatammme bussiliput jaivat kayttamatta Benin nukuttua pommiin. Odottelin herraa matkatoimiston edessa sovittuna ajankohtana, tarkkaaottaen 6.30 aamulla. Bussiasemalle kuljettava tuk-tuk tuli ja meni ja mina tytto siirryin kantaaamupalapaikkaamme kulmabaariin kahville. Tunti siina sitten meni unisimmussa istuskellessa kunnes saapui Ben anteeksipyytava katse silmillaan ja kaski mun potkaista sita paahan. Henkilokohtaisesti yksi lisapaiva Phnom penhissa ei tuntunut missaan, etenkaan, koska paasin majoittumaan Benin hintavaan ja ilmastoituun huoneeseen. Kaapeli tv:lla.
Seuraavana paivana, joka muistini mukaan oli torstai, kaksi viikkoa sitten, paasimme kuin paasimmekin bussiin. Matka oli mita mukavin, silla meilla oli tilaa.
Ja taas maailmankaikkeus naytti meille ihmeitaan pysahdyttyamme viimeisen kerran ennen Sen monoromia (todennakoisesti jaahdyttamaan ajoneuvon ylikuumentunutta konetta). Hyppasin ylos bussista ja jo kuulin Benin huutavan nimeani.
"Did you see him?"
Mita ihmetta ja kenet. Juoksin bussin ympari, nain kaksi lava-autollista taynna paikallisia ja palattuani takaisin toiselle puolelle olin shokissa.
Kylassa, pienessa kylassa, keskella ei mitaan han seisoi. JiPPie.
En ollut uskoa silmiani, mutta ei siina jaanyt aikaa ihmetellakaan, kun jo huomasin kiljuen juosseeni hollannin vai pitaisiko sanomani vientianen velikultani rutistukseen.. Tama ei voi olla totta!
Emme olleet kuulleet toisistamme ainakaan kuukauteen, kaikki suunnitelmamme olivat muuttuneet matkan varrella, mutta siina se Jip oli, matkalla samaan maaranpaahan.
Nature lodgeen.
Sen monoromiin paastyamme Jack otti meidat baarissaan iloisesti vastaan ja jopa tarjosi tolkit Anchoria. Ilmaiseksi. Olin otettu, jo toisen kerran.
Maailimankaikkeus jarjesti meille aikaa juoda tolkkimme rauhassa loppuun, silla Nature lodgen jaappi jai kiinni mutaan jo alkumetrelle lahtiessaan hakemaan meita.
Hamaran saapuessa me sen sitten naimme: Valmiiksi saadun ja sanoinkuvaamattoman upean bambupuuravintolan. Sheri ja Sukha ovat todella tehneet visioistaan totta. Hoysaunan savu toivotti meidat lampimasti vastaan ravintolan keskella kasvavan puun runkoa kiertavien pikkulamppujen nayttaessa meille valoa. Paikka oli taynna. Valmiina ei ole edelleenkaan enempaa kuin kaksi bungkalowia, mutta ravintolan ylakertaan on modostunut viiden teltan kyla. Ja milla maisemalla. Taivas tahtia taynna, sadekauden mukanaan tuomien salama valonaytosten kirkastaessa koko taivaan vahan valia. Ja se kasvillisuus. Kaikki kukkulat ovat taydessa loistossaan. Kirkkaanvihreiden undulaattien lentonaytokset. Auringonlaskut kukkulan laella. Aanet.Kymmenet erillaiset aanet nuotien aarella. Koiran ja kissanpennut leikissaan. Jerryn (korealainen valokuvaaja) vastavalmistunut, mita modernein viidakkotalo. Ja mika puutarha galleria. Riippukeinut. Mieleton valikoima (myos LANSIMAALAISTA, jota taytyy sanoa ikavoineensa) musiikkia. Ja ne ihmiset. Ne ihmiset. Olen jalleen kotona. Yhdesta niista mita ma olen elamni aikana saanut. Taytyy sanoa, etta siina jos tuossa on mulla ollut onnea tai pikemminkin maailmankaikkeus kanssani.
Kymmenen paivaa meni kuin siivilla. Auttelin Sheria ja Sukhaa parhaani mukaan ravintolassa, sain tutustua mita upeimpiin kanssa kulkijoihin, istuskelin Jackin kanssa baarilla parantamassa maailmaa, ostin hedelmia markkinoilta, tein paivaretken yhdelle Cambodian suurimmista vesiputouksista (10 ja 25 metriset putoukset) pick up:in lavalla, kavelin kukkulan laelle katsomaan auringon laskun melkein jokapaiva, pesin pyykkia ja luin.
Niin ja ylitin itseni! Jerryn pihassa kasvaa korkea puu, johon herra taiteilija herra on asentanut portaat, jotka johtavat noin 12 metrissa sijaisevaan riippukeinuun puussa. Jerrylla on asiaan kuuluvat kiipeilyvalineet valjaineen, hanskoineen kakkineen ja pienen oppitunnin jalkeen saimme Jipin ja Tomin (jota ma kosisin jos se ei olis niin nuori) kokeilla kiipeamista (ja henkilokohtaisesta nakokulmasta erittain pelottavaa alastuloa). Olisin saanut kunnian olla ensimmainen, mutta luovutin kunnian suostuttelematta pojille. Jerry naytti meille. Hullu kiipesi riippukeinuun saakka ilman kiinnitysta koyteen, vaikka rappuset loppuvat 10 metriin. me aloittelijat saimme luvan kiiveta vain rappusten ylapaahan, mika jaa vaivaiseen 10 metriin. Mua pelotti niin. Vaikka olin kokeillut alastuloa aiemmin parista metrista ylos paastyani mun koko ruumis tarisi niin nakyvasti, etta Jerry oli jo kiipeamassa hakemaan mut takaisin alas, mutta kymmenisen minuuttia rauhoituttuani ja maisemia katseltuani uskallauduin kuin uskallauduinkin koyden varaan ja paasin takaisin maanpinnalle haviamatta itselleni. Vaikka totuuden nimissa taytyy sanoa, etta rappusia pitkin alasmeno olisi todennakoisesti ollut tuhat kertaa vaarallisempaa. Ne kun sattuvat kiertamaan sita puuta. Etta nain.
Iltanuotiolla kaunis australiaisystavani Georgia sanoi minun muistuttavan parasta ystavaansa, Hannaa. Olin tietenkin otettu, mutta mika ihmeellisinta, on Hannaa. Ma kaipaan mun parasta ystavaani. Hannaa.
Salamoiden valonaytos teki taydenkuun yosta taydellisen.
Taman kertainen Phnom penhin vierailu piti jaada yhteen kokonaiseen paivaan, mutta kuten sanottu, kaikki ei aina tapahdu suunnitelmien mukaan. Cambodialaiset juhlivat kunkun syntymapaivaa, kolmatta paivaa tanaan ja tietenkin kaikki virastot ovat suljettuina. Huomenna pitaisi saada viisumin pidennys kuntoon ja perjantain juusto-ja tonnikalaostosten jalkeen paasta lauantaina takaisin Sen monoromin rauhaan.
Suon itselleni nelja viikkoa lisaa siella, silla Sukha ja Sheri pitavat minua mielellaan apunaan, saan mukavasti kotitunnelmoida ennen siirtymista toiselle mantereelle seikkailemaan eika rahakaan ole esteena, silla kymmenen Mondulkiri paivan aikana kulutin 30 dollaria (laskuun ja kayttorahoihin mukaanluettuna 6 olutta, 10 limpparia, sooda Jackin baarissa ja ateria seka shake Sen monoromin keskustassa). Sama raha, joka mulla on mennyt taalla Phnom penhissa kahdessa paivassa. Jos puhun totta niin se on viela vahemman, silla hemmottelin asken itseani sokeanmiehen (joka oli mainoksesta huolimatta nainen) oljyhieronnalla. Se maksoi kokonaiset viisi dollaria tuohon jo kuluneeseen 30 dollariin paalle..
Nyt moikkaamaan velikultia.
Hohhoijaa. Tanaan olen vasynyt ja ihan omasta syysta. Jippie on kaupungissa ja niimpa paatimme pitkasta aikaa vetaa niinsanotusti perseet olalle hollantilaisystvani kanssa. Sita se teettaa, kun vihdoin uskaltautuu sivistamaan itseaan ja viettamaan paivan Khmer rougen aikaisessa vankilassa ja Killing fieldsilla. Yli 8000 paakalloa ja kasa kidutus valineita ei ole mikaan mukava naky. Tuli itku pitkasta ilosta. Muuten hyva, ne oli parin tunnin pikahumalat ja kotiutuminenkin tapahtui jo hetki puolenyon jalkeen, mutta tequilat olisimme saaneet jattaa juomatta. Ainakin meilla ja meita hoynayttaneilla tuk-tuk kuljettajilla oli ratkiriemukasta. Se on viisasta kantaa mukanaan listaa "hyvista menomestoista" ilman osoitteita. Tuk-tukilla paasee, vaikka vain seuraavan kulman taakse. Ja samalla rahalla saisi matkata vaikka lapi koko pilvikattoisen paakaupungin. Meilla kaikilla on tapamme kiduttaa itseamme. Talla kertaa hoidin omani juomalla (silla sen saa kestamaan viela seuraavaankin paivaan). Kamala tama krapula.
Hetkessa (ja toisessa) muuttuva maailmankaikkeus. Jalleen kerran.
Tulimme velikullan kanssa suunnitellulle viisumin uusimismatkalle Phnom penhiin odotettua aiemmin. Ben on ollut viimeisen viikon sairaana. Toista pyorryttaa jatkuvasti ja hengittaminen tuntuu hankalalta. Maanantai aamuna vuokrasimme pick up:in vain meille kahdelle ja huristelimme SOS laakarikeskukseen, tanne Phnom penhiin noin viidessa tunnissa (ja 80 dollaria koyhempina). The Bitch, kuten Ben laakarittarensa nimesi ei loytanyt velikullasta mitaan vikaa. Veresta ei loytynyt mitaan eika sen paremmin sydamestakaan. Huonovointisuudella on mahdollisesti tekemista kukkaan ja koko vihreyteensa puhkeavan luonnon kanssa. Mondulkiri suorastaan huutaa luonnon loistoa. Tai sitten silla ei ole. Talla hetkella nayttaa silta etta saan seurakseni paluumatkalle Senmonoromiin vain vaaleanpunaisen kylmalaukkuamparin (taynna juustoa). Benjamiini jaa Phnom penhiin suunnittelemaan logoa The Flying elephant- ravintolan seuraavan t-paitaan.
Kuin kotona. Mun teki monta monituista kertaa kymmenen Nature lodgessa viettamani paivan aikana mieli menna hidastakin hitaampaan internettiin vain ylistaakseni kirjallisesti (ja julkisesti) hyvaa oloani. Mutta loppujen lopuksi tulin joka kerta siihen tulokseen, etta -sita on mahdoton pukea sanoiksi-. Sita olkoonkin se sitten hyvaa oloa tai, rakastavaa ilmapiiria tai ymparoivaa maisemaa.
Sheri ja Sukha ottivat "yllatyksensa" (joksi Ben minut tituuleerasi) avosylin vastaan. Paasimme majoittumaan velikullan kanssa Sherin ja Sukhan talon ylakertaan, heidan nukkuessa Doritille (Sherin aidille, joka on palannut Israeliin) rakennetussa alakerran "lisasiiven" huoneessa. Ilmaiseksi.
Jos paaseminen Sen monoromiin ensimmaisen kerran oli tyon takana, niinpa se oli toisenkin. Ensimmaiset osatammme bussiliput jaivat kayttamatta Benin nukuttua pommiin. Odottelin herraa matkatoimiston edessa sovittuna ajankohtana, tarkkaaottaen 6.30 aamulla. Bussiasemalle kuljettava tuk-tuk tuli ja meni ja mina tytto siirryin kantaaamupalapaikkaamme kulmabaariin kahville. Tunti siina sitten meni unisimmussa istuskellessa kunnes saapui Ben anteeksipyytava katse silmillaan ja kaski mun potkaista sita paahan. Henkilokohtaisesti yksi lisapaiva Phnom penhissa ei tuntunut missaan, etenkaan, koska paasin majoittumaan Benin hintavaan ja ilmastoituun huoneeseen. Kaapeli tv:lla.
Seuraavana paivana, joka muistini mukaan oli torstai, kaksi viikkoa sitten, paasimme kuin paasimmekin bussiin. Matka oli mita mukavin, silla meilla oli tilaa.
Ja taas maailmankaikkeus naytti meille ihmeitaan pysahdyttyamme viimeisen kerran ennen Sen monoromia (todennakoisesti jaahdyttamaan ajoneuvon ylikuumentunutta konetta). Hyppasin ylos bussista ja jo kuulin Benin huutavan nimeani.
"Did you see him?"
Mita ihmetta ja kenet. Juoksin bussin ympari, nain kaksi lava-autollista taynna paikallisia ja palattuani takaisin toiselle puolelle olin shokissa.
Kylassa, pienessa kylassa, keskella ei mitaan han seisoi. JiPPie.
En ollut uskoa silmiani, mutta ei siina jaanyt aikaa ihmetellakaan, kun jo huomasin kiljuen juosseeni hollannin vai pitaisiko sanomani vientianen velikultani rutistukseen.. Tama ei voi olla totta!
Emme olleet kuulleet toisistamme ainakaan kuukauteen, kaikki suunnitelmamme olivat muuttuneet matkan varrella, mutta siina se Jip oli, matkalla samaan maaranpaahan.
Nature lodgeen.
Sen monoromiin paastyamme Jack otti meidat baarissaan iloisesti vastaan ja jopa tarjosi tolkit Anchoria. Ilmaiseksi. Olin otettu, jo toisen kerran.
Maailimankaikkeus jarjesti meille aikaa juoda tolkkimme rauhassa loppuun, silla Nature lodgen jaappi jai kiinni mutaan jo alkumetrelle lahtiessaan hakemaan meita.
Hamaran saapuessa me sen sitten naimme: Valmiiksi saadun ja sanoinkuvaamattoman upean bambupuuravintolan. Sheri ja Sukha ovat todella tehneet visioistaan totta. Hoysaunan savu toivotti meidat lampimasti vastaan ravintolan keskella kasvavan puun runkoa kiertavien pikkulamppujen nayttaessa meille valoa. Paikka oli taynna. Valmiina ei ole edelleenkaan enempaa kuin kaksi bungkalowia, mutta ravintolan ylakertaan on modostunut viiden teltan kyla. Ja milla maisemalla. Taivas tahtia taynna, sadekauden mukanaan tuomien salama valonaytosten kirkastaessa koko taivaan vahan valia. Ja se kasvillisuus. Kaikki kukkulat ovat taydessa loistossaan. Kirkkaanvihreiden undulaattien lentonaytokset. Auringonlaskut kukkulan laella. Aanet.Kymmenet erillaiset aanet nuotien aarella. Koiran ja kissanpennut leikissaan. Jerryn (korealainen valokuvaaja) vastavalmistunut, mita modernein viidakkotalo. Ja mika puutarha galleria. Riippukeinut. Mieleton valikoima (myos LANSIMAALAISTA, jota taytyy sanoa ikavoineensa) musiikkia. Ja ne ihmiset. Ne ihmiset. Olen jalleen kotona. Yhdesta niista mita ma olen elamni aikana saanut. Taytyy sanoa, etta siina jos tuossa on mulla ollut onnea tai pikemminkin maailmankaikkeus kanssani.
Kymmenen paivaa meni kuin siivilla. Auttelin Sheria ja Sukhaa parhaani mukaan ravintolassa, sain tutustua mita upeimpiin kanssa kulkijoihin, istuskelin Jackin kanssa baarilla parantamassa maailmaa, ostin hedelmia markkinoilta, tein paivaretken yhdelle Cambodian suurimmista vesiputouksista (10 ja 25 metriset putoukset) pick up:in lavalla, kavelin kukkulan laelle katsomaan auringon laskun melkein jokapaiva, pesin pyykkia ja luin.
Niin ja ylitin itseni! Jerryn pihassa kasvaa korkea puu, johon herra taiteilija herra on asentanut portaat, jotka johtavat noin 12 metrissa sijaisevaan riippukeinuun puussa. Jerrylla on asiaan kuuluvat kiipeilyvalineet valjaineen, hanskoineen kakkineen ja pienen oppitunnin jalkeen saimme Jipin ja Tomin (jota ma kosisin jos se ei olis niin nuori) kokeilla kiipeamista (ja henkilokohtaisesta nakokulmasta erittain pelottavaa alastuloa). Olisin saanut kunnian olla ensimmainen, mutta luovutin kunnian suostuttelematta pojille. Jerry naytti meille. Hullu kiipesi riippukeinuun saakka ilman kiinnitysta koyteen, vaikka rappuset loppuvat 10 metriin. me aloittelijat saimme luvan kiiveta vain rappusten ylapaahan, mika jaa vaivaiseen 10 metriin. Mua pelotti niin. Vaikka olin kokeillut alastuloa aiemmin parista metrista ylos paastyani mun koko ruumis tarisi niin nakyvasti, etta Jerry oli jo kiipeamassa hakemaan mut takaisin alas, mutta kymmenisen minuuttia rauhoituttuani ja maisemia katseltuani uskallauduin kuin uskallauduinkin koyden varaan ja paasin takaisin maanpinnalle haviamatta itselleni. Vaikka totuuden nimissa taytyy sanoa, etta rappusia pitkin alasmeno olisi todennakoisesti ollut tuhat kertaa vaarallisempaa. Ne kun sattuvat kiertamaan sita puuta. Etta nain.
Iltanuotiolla kaunis australiaisystavani Georgia sanoi minun muistuttavan parasta ystavaansa, Hannaa. Olin tietenkin otettu, mutta mika ihmeellisinta, on Hannaa. Ma kaipaan mun parasta ystavaani. Hannaa.
Salamoiden valonaytos teki taydenkuun yosta taydellisen.
Taman kertainen Phnom penhin vierailu piti jaada yhteen kokonaiseen paivaan, mutta kuten sanottu, kaikki ei aina tapahdu suunnitelmien mukaan. Cambodialaiset juhlivat kunkun syntymapaivaa, kolmatta paivaa tanaan ja tietenkin kaikki virastot ovat suljettuina. Huomenna pitaisi saada viisumin pidennys kuntoon ja perjantain juusto-ja tonnikalaostosten jalkeen paasta lauantaina takaisin Sen monoromin rauhaan.
Suon itselleni nelja viikkoa lisaa siella, silla Sukha ja Sheri pitavat minua mielellaan apunaan, saan mukavasti kotitunnelmoida ennen siirtymista toiselle mantereelle seikkailemaan eika rahakaan ole esteena, silla kymmenen Mondulkiri paivan aikana kulutin 30 dollaria (laskuun ja kayttorahoihin mukaanluettuna 6 olutta, 10 limpparia, sooda Jackin baarissa ja ateria seka shake Sen monoromin keskustassa). Sama raha, joka mulla on mennyt taalla Phnom penhissa kahdessa paivassa. Jos puhun totta niin se on viela vahemman, silla hemmottelin asken itseani sokeanmiehen (joka oli mainoksesta huolimatta nainen) oljyhieronnalla. Se maksoi kokonaiset viisi dollaria tuohon jo kuluneeseen 30 dollariin paalle..
Nyt moikkaamaan velikultia.
posted by heidi-maria at 8:37 PM
2 Comments:
Hoidjoi!
Täällä alkaa olla lopunajan tunnelmat käsillä; Koulussa vimeiset päivät, kesätyöt alkavat, pääsykokeet, jne. Omalla kohdallani tosin pääsykokeet taisivatkin jäädä vähiin. Aiempi ylimielisyys kostautuu, kun nyt voisi todellakin harkita ammattikorkeassa opiskeluakin yliopiston sijaan; Tämä taideala alkaa vihdoin tuntumaan oikealta.
Mutta eipä siinä. Ei tässä vielä ihan ikäloppu olla, ehkä treenaan ensi vuoden itsenäisesti ja teen töitä omaa tulevaa kaukoidänmatkaani varten. :)
Pidä huolta,
anssi
VOI HEIDI!!!!!!!!!!!!!!
kuullostaa niin upealta!!sanoppa terveheisiä kaikille sinne mondulkiriin!!:)
voi hyvin hyvin:)
anna
Post a Comment
<< Home