Puoliksi metsalainen

(Noin viikko sitten illalla paperinpalalle:)
" On niin kotoisa tunnelma, kun tuntee viilean viiman kosketuksen ihollaan. On tullut aika vaipua unen uudistavaan maailmaan Mondulkirin pehmean tuulen puhaltaessa avoimesta ikkunasta sisaan.
Tarina kertoo nain:
Kotimaan (khmer)turisti tuli lomalle kauniiseen ja muusta Cambodiasta maisemallaan seka ilmastollaan erottuvaan Mondulkirin kuntaan.
Vaan hyvin pian Mondulkiriin saavuttuaan herra khmer turisti tuli sairaaksi. Han ei ollut koskaan aiemmin kokenut mitaan vastaavaa ja niimpa han hakeutui mita pikimmiten paikallisen laakarin vastaanotolle.
Laakari kuunteli tarkkaavasti oirekuvausta ja ymmarsi pian mista kenka puristi.
Herra khmer turistilla oli elamansa ensimmaisen kerran kylma.

Taalla kukkuloiden keskella mulla on ollut aikaa ajatella yhta jos toista. Valilla olen todellakin rypenyt tylsyydessa, jumittanut itseni saamattomuudellani. Taas kerran sain todeta, etta mita mita vahemman teen, sita vahemman tekee mieleni tehda sitakaan vahaa ja siita se saamattomuuden ja elamaansa tympaantymisen kierre sitten vasta alkaakin.. Onneksi se ei kestanyt kuin muutaman hiljaisen paivan ajan, silla Maailmankaikkeus paatti jarjestaa meille ohjelmaa.. Sheryn 16- vuotias Mini koira on ollut kadonneena jo melkein viikon ja eilen Jerryn tyontekija varasti hanen rahapussinsa ja sen sisaltamat tuhat us dollaria. Benilta kirjoitti mailissaan olevansa vielakin sairaana ja palaavansa Israeliin. Niin kuvaan kuulunut Tomkin on ollut poissa kuvioista jo yli viikon..ja niin edelleen ja edelleen ja edelleen. Se on hassua, etta ensin ei tapahdu mitaan ja sitten kun alkaa tapahtua, niin sita sitten tapahtuu yhta jos toista kerta heitolla. Rakastan eleman vaihtelevuutta, mutta talla kertaa tama kaikki ei ole tuonut mukanaan pelkastaan positiivista energiaa. Ihmiset ovat pahalla tuulella ja viimepaivina olen toivonut itselleni kykya muuttua nakymattomnaksi aina silloin talloin. Mua ei patkaakaan huvita riidella kenenkaan kanssa eika etenkaan tyontaa nokkaani toisten nahakoihin. Miksi ihmiset eivat voi nahda itseaan ja omaa kaytostaan ollessaan pahalla tuulella? Valilla tekis mieli kehottaa katsomaan peiliin, mutta paras kayttaa ihmisolennon tapaa muuttua nakomattomaksi, ottaa jalat alleen ja kadota paikalta. Tata se on, normaali elama. Kylla ma kauan elinkin maailmassa, missa ihmiset ovat irtautuneita arjen tuomista murheista ja missa lyhyiden tuttavuuksien aikana ei tarvitse ottaa vastuuta toisten huolista. Mutta ei arkea, eika elamaa voi juosta pakoon. Tata se on: hyvia ja huoneoja hetkia. Ma yritan hymyilla ja jakaa siita pienesta posittiivisuuden liekista energiaa ymparilleni, mika viela onneksi onnettomuudessa on jaljella sisallani. Jerry pitaa sita liekkia ylla, silla vastoinkaymisenkin kohdatessa taman herran sisainen tyyneys ja hymy loistaa.
Ei siis mitaa arkea ihmeellisempaa taalla.
Onko aika kamalaa, etta arjesta on tullut tuo kummajainen?
(Mutta tarvitseeko riitelyyn ja ilkeilyyn tottua?)

Ilouutisikseni voin kertoa, etta alan vihdoin uskoa osaavani englantia.
Valilla, kun oikein ajautuu ajattelemaan huomaa hermostuvansa, kun yrittaa niin kovin ajatella omalla aidinkielellaan, etta saisi niita ajatuksia jarjestykseen, mutta sitten tuo pelkistetympi kieli asettuu kuvaan ja on vaan pakko yrittaa vaantaa ne ajatukset lokeroon se apunaan...
Takellellen, mutta jotenkin kuitenkin..

Nyt ma lahden Jackin kanssa papattamaan maailman menosta. Huomenna on erityinen paiva: Jackin baarin porealtaan avaisbileet. Vain nelja ruotsalaista (iso tissista) blondia puuttuu Jackin listalta.. Hiljaisuus on mannaa, mutta valilla sita vaan kaipaa menoa ja meininkia. Sita kai kantaa mukanaan aina, mihin on kasvanut..
Puoliksi metsalaisena kaupunkiin ja ylpeana siita!