Talkkarista rakastajaksi

Chiang maihin päästyäni alkoi "Robin metsästys". Amerikkalais herra, kun oli sattunut tapaamaan Bangkokissa viihtyessään keski-ikäisen thai-ladyn, joka taasen oli puolestaan avaamassa uutta, porealtailla ja jättitelevisioilla varustettua, guesthousea Chiang maihin ja mutkan jos toisen kautta pyytanyt Robia uuden majapaikkansa talonvahdiksi.
Robin sahkopostilla lähettämät paikanohjeet kädessäni kävelin pitkin Chiang maita ja törmäsin siinä matkanvarrella vanhaan ruotsalaistuttuuni Vientianesta, joka hetken mietittyään muisti kuka olen ja kertoi Watin (laolaisen tuk-tuk kuskin) ikävöimän minua. Wat oli hävittänyt sähkopostiosoitteeni tulvassa, mutta naapurimaan toverini oli palaamassa takaisin Laosin pääkaupungin vilinään, joten voin vain toivoa, että kuitin kulmaan kirjoittamani osoite löytää tiensä perille maailman symppiksimmän tuk-tukkuljettajan hyppysiin. (Oli pakko katsoa vilkaista Watin kuvaa kamerassa. Voi toista.)
Lopulta löysin Ginger housen, thai-ladyn omistaman guesthousen ja aikani alaoveen koputeltuani kävelin sisällä huhuilemaan ja löysinkin sieltä elämää yhden thainaisen verran, joka vähemmän ystävällisesti kertoi minulle, etten tule löytämään ketään Robia kyseisestä paikasta. Silti herran mustat sandaalit nököttivät kauniisti vierekkäin yläkertaan johtavien rappusten juurella. Minkäs teet?
Hämmentyneenä, rinkan kantamisesta väsyneenä ja hippusen verran suutahtaneena raahasin itseni lähimpään internetkahvilaan ja lähetin -ei niin kaunokirjallisen- sahköpostiviestin amerikkailaisystävälleni. Samalla luin pallontallaajatutulta (www.pallontallaajat.net) tulleen sähköpostiviestin, jossa hän ilmoitti saapuvansa Chiang maihin seuraavana aamuna ja ehdotti tapaamista. Siinä tohinassa jäi viesteihin vastaamatta ja vielä tovin jos toisen rinkkaa lisää kanniskeltuani löysin halvan (ja ikkunattoman) huoneen tulevaksi yöksi.
Illallisen syötyäni painelin Night bazaarille tekemään viimehetken tuliaisostoksia ja sieltä sitten löysin Robinkin ja kaikesta hämmennyksestä huolimatta jälleennäkeminen oli riemukas. Oli ollut molemmilla ikävä. Siihen hetkeen jäi myös ostoksienteko, kun suuntasimme lähimmälle terassille selvittelemään tilannetta (mistä en halunnut mitään sen kummempaa selkoa). Jaoimme olutpullon jos toisen siinä rupattelumme lomassa ja ymmärsimme (tai vähintään luulimme oluen hienoisella avustuksella) ymmärtävämme toisiamme todella hyvin. Keskustelut leijuivat vapaasti aiheesta toiseen. Me kummatkin nautimme illasta kovasti toisin kuin Robia talonvahdiksi pyytänyt thai-lady, joka mustasukkaisuuspuuskissaan lähetteli Robille viestejä kuinka "Rob nyt pettää häntä" jne. Nopeaa nousua uraputkessa: alle viikossa talkkarista rakastajaksi.
Haettiin Robin kamat pois ladyn luota puolenyön tienoilla, myöhemmin pieniä hankaluuksia aieheutti tavaroista puuttunut passi, jonka guesthousen omistajatar oli käynyt leikin tiimellyksessä nappaamassa Robin repusta ja etsimme itsellemme yhteisen huoneen (budjettimatkaajana on normaalia maksaa kahta guesthousea samalle yölle). Oluset olivat sopivasti hurahtaneet nuppiin, joten otimme ystävämme Vaaleanpunaisen pantterin mukaan ja lähdimme vielä yhdeltä aamulla kuuntelemaan musiikkia reggaetelttaclubille. Yö jatkui pitkälle yöhön ja vielä pidemmälle aamuun, koska pelkän yleisen aivotoiminnan lisäksi juomamme oluset olivat vaikuttaneet merkittävällä tavalla myös muistiimme emmekä löytäneet varaamaamme guesthousea mistään. Kummallakaan meistä ei ollut hajuakaan paikan sijainnista tai edes nimestä. Kahdeksan maissa aamulla, jo toivoni menettäneenä istahdin kadunreunaan ja aloin känkkäränkätä kun Rob tuli ilmoittamaan löytäneensä etsimämme paikan.
Oi, tulleen unen ihanuutta.
Myöhemmin päivällä hipsin takaisin "omalle guesthosuelleni", keräsin kamani kokoon ja luovutin huoneeni. Ituin paikan ravintolaan aamukahville. Aikani siinä ajatuksiini vaipuuneena istuttuani huomasin sisään saapuneen pojan vilkuilevan minua. Hetken päästä kuulin tutun kysymyksen: "Where are you from?" ja yhtä tuttuun tapaan kuulin itseni vastaavan:"from Finland." Seuraavat sanat tulivatkin sitten täytenä yllätyksenä, kun edessä seisova poika kysyy minulta suomeksi: "Oletko Sanna.. eikun Heidi?"
Maailmankaikkeus puolellani. Näyttämässä ihmeitään. Taas.
Edessäni seisoi pallontallaajatuttavani Teemu, ihka elävänä. Emme olleet koskaan aiemmin tavanneet, olin unohtanut vasta hänen sähköpostiinsa edellisillan sähellysessä ja kaikista Chiang main tuhansista guesthosueista hän oli päätynyt kysymään huonetta juuri siitä samaisesta, mistä minä suunnitelmieni äkkiä muututtua, väsyneenä ja kikkuisena varannut huoneen ja missä en ollut edes nukkunut.
Teemu auttoi mut ylitse karmeasta krapulastani mielenkiintoisella seurallaan.
Suussa sulavaa Pad thai:ta (paistetut nuudelit) ja kieleltä huolettomasti hyppivää suomenkieltä. Mitä muuta voi pohjoisentyttö toivoa.

Illalla oli aika sanoa jäähyväiset. Minulta halaus Robille. Robilta minulle ja matkaseurakseni lähteneelle Vaaleanpunaiselle pantterille, joka oli matkannut amerikkalaisseurassa jo iät ja ajat. Robilla näytti olevan hyvin vaikeaa sanoa heipat pehmeälle ystävälleen, vaikka oli jo edellisyönä antanut isällisen lupansa Pantterille lähteä matkustamaan hetkeksi naisseurassa. Vakuuteltuani aikani palauttavani Pantterin takaisin isähahmonsa turvalliseen huomaan loppusyksystä ja kysyttyäni Pantterilta itseltään oliko hän muutanut mieltään ja kielteisen vastauksen saatuani repäisin pikkuystävämme Robin käsivarsilta. Hain rinkkani säilytyksestä (jossa sieltä oli hävinnyt täysi hajuvesipullo, kaksi munalukkoa sivutaskusta ja eurokolikot pikkupussukasta. Toivottavasti se joku nykyään haisee hyvälle ja sai arvokkaat kahdeksan euroaan turvallisten Abloy-lukkojen taakse.) ja lähdin yöbusilla kohti Bangkokia.

Kyllä jännitti Bangkokiin päästyäni. Juoksin siellä ja täällä etsimässä yhtä ja toista "tarpeellista". Sandaalit intianmarketilta. Koruja Khao sanilta. Riippumattoja pikkupojalta.
Viimeisen Thaimaa-iltani pelastukseksi tapasin hollantilaistuttavani Mondulkiristä, jonka kanssa pääsin purkamaan lähtötunnelmia.
Ja matka oli pitkä joskaan ei hikinen.

Olen Suomessa. Täällä kesä tuoksuu kodilta.

Maailman onnellisin tytto

Ompas ihmeita taynna tama maailma!
Mulla on niin uskomattomat puolitoista viikkoa takana, etta taas kerran tuntuu vaikealta saada tuntemuksia sanoiksi.

Pai- pelastuksen satama, joka sai minut rakastamaan elemaani uudelleen ja vielakin enemman kuin ennen, oli entisellaan ja samaan aikaan liikkeessa maailmankaikkeuden kanssa: Helmikuun kuumat paivat ja viileat yot olivat muuttuneet kostean tasalampoisiksi vuorokausiksi, ylvaana maisemaa hallitsevat vuoret ovat saaneet tarunhohteisen pilvipeiton huippujensa ylle ja valilla naytti silta kuin aurinko olisi kertonut ikuisuuden tarinaa vuorten rinteille sen sateiden pilkistaessa pilvien lapi tuhansissa ohuissa nauhoissa valaisten jylhat seinamat utuisella valollaan.
Pai oli hiljainen, mutta samaan aikaan taynna elamaa. Kotigekko piti minulle iltaisin seuraa River hillin bambumajassani, ja monsuunikuurot kastelivat patjani lehtikaton raosta. Monta tuttua naamaa tuli iloisesti hymyillen vastaan Pain kaduilla ja jalleennakemisen riemua on tuskin tarpeellista sen enempaa kuvailla. Hickupin tofuhampurilainen maistui edelleen vahintaan yhta erinomaiselle kuin ennen, Ginger- housen curryt maistuivat useaan otteeseen ja uuden tuttavuuden, Pai Blues ravintolan Shan- tribe menu vei kielen mennessaan. On aivan kasittamatonta, miten jossain paikassa voi saada kaikkialta mielettoman maistuvaa, ja samalla niin halpaa ruokaa todella mielettomassa ymparistossa. Pain makuelamykset olivat tervetta vaihtelua Cambodian fried rice with vegetables ruokavaliolle (taytyy myontaa, etta Sukhan curryt ja avocado sandwich vetaa vertoja Pain ruuille).

Maailmankaikkeus taas todisteli mulle sita kuinka energia kutsuu samankaltaista itseaan luokseen. Kun lopulta vaihdoin (tiedostamattani) alakuloisuutta heijastavat lasit paastani positiivareihin naytti maailmani taysin uudenlaiselta paikalta olla.
Olla yhta yhdessa.
Ennen Paihin paasya olin aikamoisen kypsa kaikenmoiseen "turhanpaivaiseen jaaritteluu" veli (ja sisko) reissaajien kanssa, vaikka nyt ymmarran, etta se oli vain oma sen hetkinen kokemukseni. Varmasti yhta monta paria elamanriemua taynna olevia silmia kaveli vastaan silloinkin, mutta toisena hetkena sita on valmiimpi ottamaan vastaan, kohtaamaan ehkla enemmankin itsensa kuin toisen, kuin toisena (riippuu laseista- niilla on kumma tapa heijastaa itseasiassa ei valttamatta ulkopuolista maailmaa, mutta sita omaa sisaista. Jos tuntuu kurjalta, niin yllattaen taivaskin nayttaa harmaalta.).
Nyt jaarittelemasta paastyani haluaisin kuvailla muutamalla sanalla naita tapaamiani rakkaita olentoja..
Joogatunneilta sain parikin uutta Pohjois- Amerikan ystavaa (en halua enaa kutsua ihmsiia amerikkalaisiksi, silla heilla on huono maine. Syyttomana syytetaan..). Sue:n kanssa illastettiin joka ilta yhdessa tilaten mita erikoisimpia annoksia. Syomisen huippu puolia aasiassa on se, etta yleensa aina annokset on helppo jakaa ja nain ollen paasee maistelemaan useampia erillaisia herkkuja saman aterian aikana. Sunnuntaina teimme luullakseni viimeisen oman Aasian lapileikkaukseni seikkailun... "Ajoimme", kummatkin omalla (onneksi omalla ja ehkapa epaonneksi moottori)pyorallaan Mae hong songiin vievan tien varrella sijaitsevalle kuumalle lahteelle. Matka oli sanoakseni- mutainen. Paatielta piti kaantyman vuoristoiselle pikku sivutielle, jota pitkin piti matkaa taittaa noin 5 kilometria. Menomatkalla saimme vain yhden taysosuman Sue:n kaaduttua keskella isoa mutavesilatakkoa. Paastyamme (upealle) kuumalle lahteelle olimme ainoat ihmisoliot siella (ja tama lahde oli keskella viidakkoa) ja myohemmin ymmarsimme miksi. Hetken lampimasta vedesta nautittuamme kavelimme hieman ja naimme kylalaisia toissaan: pesemassa pyykkia joessa ja kyykkimassa riisipelloilla. Takaisin mentyamme soimme hedelmalounaamme, jolloin alkoi paivan monsuunikuuro. Mikas siina oli ollessa, kun sateen alettua hyppasimme uudelleen kuuman lahteen syleilyyn ja aika vierahti kuin siivilla luonnon aania kuunnellessa. Sateen lakattua paatimme lahtea ajamaan takaisin kohti Pai;ta. Me todelalkin lahdimme "ajamaan" emme ajamaan. Tie oli noin 30 centin mutakerroksen peitossa ja meilla oli suuria vaikeuksia pysya pystyssa. Vesilatakkoja oli jokapaikassa, pyoranrenkaat paksun mutakerroksen peitossa ja ylamaissa oli mahdotonta pitaa pyoraa pystyssa ja ainakin kymmeneen kertaan loysimme toinen toisemme heittamasta 180 asteen volttia tai kyljellaan olevan pyoran vieresta pusikosta. Pisimman ylamakipatkan puoleen valiin me sitten jumahdimme taysin eika siina ollut itsu kaukana eika luovuttaminen (kavellen olisimme olleet perilla puolta nopeammin). Onneksi kolme thai-teinipoikaa ajoi ohitse ja pysahtyi auttamaan. Pojat ajoivat pyoramme ylos ja maltillisesti ajoivat perassamme melkein koko matkan kansallispuiston portille varmistaakseen turvallisen matkan. Ihania ihania ihmisia!

Pain Piia- oivallinen (suomenkielen)opettajani ja mita mahtavin luonnonlapsi. Pai:hin paastyani olin melkein varma eraan nakemani tyton olevan suomalainen ja myohemmin minulle selvisi etta olin oikeassa. Onnekseni tormasin Piian uudelleen parin Paissa vietetyn paivan jalkeen ja sen jalkeen vietimme monta hyvaa ateriaa, iltaista moottoripyoraajelua, kahvihetkea- ja jopa pienen festivaalihetken yhdessa. Miten ihanaa (ja alussa niin kovin hankalaa) olikaan ilmaista itseaan suomeksi. Ma rakstan tata kielta! Kaikenlisaksi meilla oli toinen toistaan mielenkiintoisempia keskusteluja nain suomalaisten kesken, vaikkei siihen useampaa suomalaista sitten mukaan mahtunutkaan (tarjontaa olisi ollut)... Me sentaan puhumme rehellisesti suomea tai rehellisesti englantia.

(Mua muuten jannittaa talla hetkella ihan kamalasti, selitan myohemmin mika. Kadet meinaa tarista ja ajatus ei oikein kulje.).

Haluaisin viela kertoa fantastisista yllatystapaamisistani ja Robin kanssa vietetysta Chiang mai ajasta, mutta multa loppuu nyt aika. Palaan asiaan parin paivan sisalla, taman saman otsikon alle.
Adios.
Rakastan teita!