Hetki samassa todellisuudessa

Tama Phnom penh onnistuu aina jotenkin kummasti imemaan mut otteeseensa ja se vaikeuttaa taalta poistumista. Ma rakastan tata kaupunkia.

Rosa ajoi mut eilen Oudom kukkulalle, joka sijaitsee 31 kilometrin paasta Phnom penhista ja on taynna temppeleita. Nakymat olivat upeat, mutta edes puoli vuotta Aasiassa ei taannut valttymista auringonpistokselta: Illalla oli naama tulipunainen ja paassa heitti, kun taman ainoan kerran jatin huivin kietomatta paahan.. Taivashan oli pilvia taynna!

Kantapaikkamme The flying elephantin Charles kertoi eilen illalla luulleensa minua ja Benia (nama kaksi herraa on kuin paita ja peppu) pitkaan pariksi, mika ei sinallaan ole ihme.
"It's a shame you are not, you would make a sweet one."
Taytyy myontaa, etta ihan pelastyin omasta reaktiostani kyseiseen kommenttiin. Se teki minut kummallisen iloiseksi..
Ma en ymmarra yhtaan miten ihmeessa ihmisolennon sisainen maailma oikein toimii: Me ollaan Benjamiinin kanssa ehdottomasti vain ja ainoastaan ystavia ja jo aina silloin talloin mun ylitseni tuulahtaa tuo outo ajatus jostain muusta.
Se on todella hammentavaa, mutta samalla kai kuitenkin luonnollista.
Onneksi todellisuus on kuitenkin toinen. Kun kaksi olentoa matkustaa toistensa seurassa yota paivaa kaksi kuukautta Aasiassa, oppii siina tietamaan toisesta tarpeeksi ja vahan enemmankin. Ja ma voin kertoa, etta tasta kuvasta ei romantiikkaa loydy.
Ehka tama kaikki johtuu siita, etten ole ollut minkaanasteisessa romanttisessa kanssakaymisessa vastakkaiseen sukupuoleen pitkaan aikaan. Tama on varmaan pisin ajanjakso sitten teinivuosien. Korostaen minkaanasteisessa.
Kylla sita nyt pitaisi vahemmastakin nuoren neidon mielikuvituksen lennalla omilla teillaan..
(Takana on ainakin hurjat kolme kokonaista kuukautta.. HaH.)

Jippie otti ja lahti eilen aamulla.
"Heidi, do you think we gonna meet ever again?"
Jotenkin se tuli ihan itsestaan selvyytena ulos suusta talla kertaa:
"I'm sure we do."
Joskus sita vaan tietaa, tai pikemminkin tuntee, ettei ole mitaan syyta tehda asioista numeroa, vaikka toisesta onkin tullut laheinen ja on jaahyvaisten paikka.
Toisten ihmisten kanssa jaat hetken aikaasi, toisten kanssa hetken sen hetkista todellisuuttasi.
Me Jippien kanssa jaetaan sama pieni pallo.

Ma en tieda pystyyko kukaan muu tata iloa kanssani jakamaan, mutta eilen ma olin hyppia ulos housuistani. Kiljua riemusta. Niin iloiseksi ma tulin avatessani sahkopostini. Siella oli posti Jamesilta!
Olin jo melkein luopunut toivosta, silla olen puhunut sahkopostin avaamisesta Jamesille niin kauan kuin muistan. Helposta tavasta pitaa yhteytta. Mika voisi olla parempaa, nyt mulla on yhteys myos rakkaisiini Newburyssa.
Mulla on ikava poikia, mutta on helpottavaa tietaa Hannan pitavan heita silmalla.

Ennen kuin lahden kiikuttamaan Nature loggen viemisia: kissanruokapussia, vaahtokarkkeja, voileipakeksipakettia ja "nain opit soittamaan kitaraa"- kirjaisia No problemiin laitan tanne lainauksia minuun syvasti iskeneesta Paolo Coelhon kirjasta Zahirista ja otteita kirjoituksistani Nature lodgessa:

(8.5.2005)
"Pieni, liikkuva, vihrea piste katoaa lehtiverhon taakse hamartyvassa illassa, kissanpentujen piipittava kitina herattaa auringonnousen aikaan ja kansainvalisen kulkijajoukkion nauru raikaa bambuolohuoneessa.
Aika on menettanyt merkityksensa- viimein. Tulevaisuuden suunnitelmat eivat aiheuta pullistumaa ohimoon tai ainakaan mikaan ei karkaa vaikka heittaisinkin polkuni varrelta keraamani painolastin hetkeksi selastani.
Tuntuu kummalliselta kuinka elamankulku tuntuu olevan jatkuvaa, nakymatonta (ja samaan aikaan niin nakyvaa prosessia). Se mika hairitsi kuukausi sitten, tuntuu aivan itsestaan selvalta tanaan, suorastaan mitattomalta. Kaikki eletyt murheet ja paanvaivat loytavat ennemmin tai myohemmin paikkansa historiankirjassani, elettyna elamana- tarkeana rakennusaineena minalleni.
Mika on ehka ihmeellisinta, olen tyytyvainen itseeni, siihen, kuka olen ja mita teen. Juuri tallaisena ja talla hetkella. Tuo tyytyvaisyys helpottaa olemaan tyytyvainen myos kaikkeen ymparoivaan: kuluviin hetkiin ja ihmisiin."

(toukokuu 06)
"Kuinka moni meista antaa luvan itselleen olla vaan, nauttia hiljaisuudesta tai luonnon aanista?

Miksi sita aina vaatii itseltaan jotain? Miksi mieleni vaatii minua olemaan hyodyllinen, tuottava? Mika sitten on loppujen lopuksi hyodyllista ja tuottavaa, jos ei ajan antaminen itselleen, omalle aanelleen?

Kuinka usein minulla on mahdollisuus ottaa virkistava suihku vain tahtitaivas kattonani? Miksi tallaisen mahdollisuuden kohdatessakin ihmisen on vaikeaa paastaa irti, antaa lupa itselleen?"

"Talla kertaa on helppoa kavella ikkunan aareen, kadottaa katse pitkalle vehreaan makimaisemaan, laittaa kammenet yhteen ja kurottaa kadet kohti taivasta. Kuiskata maailmankaikkeudelle: Kiitos."

(14.5.2006)

"Puoli vuotta. Kuusi kuukautta. Neljanneskymmeskahdeksasosa elamastani.
Minun elamastani.

On kylma ja vatsassani vaeltelevat pikkuperhoset opettelevat lentamaan. Silta se ainakin tuntui, tarkalleen ottaen puoli vuotta, kuusi kokonaista kuukautta sitten tehdessani viime hetken valmisteluja illalla alkavaa matkaa varten. Viimeisena suomimuistona silmissani valkkyy Sofian hymyssa loistavat kasvot noustessani ylos junan portaita. Junan maaranpaanaan Moskova.
Muistan elavasti kuinka helpottunut olin istahtaessani ensikertaa junan hyttisangylle. Olin helpottunut ja niin innoissani. Ennemmin kuin huomasinkaan olin jo tottunut junan tasaisen rauhoittavaan jyskytykseen, tuttujen maisemin vilistaessa ohitse , jaadessa taakse ja muuttuessa pikku hiljaa vieraammiksi.
Suussa oli seikkailun maku. Tutkimusretkeni Aasiaan- ja itseeni- oli alkanut.

..Ensimmaisen kuukauden leijuin pilvissa.

...Vietnam toi pienen matkaajan jalat takaisin maanpinalle ja jossain vaiheessa vahan sen alapuolellekin: Nyt tuntuu, etta henkiset saappaat jaloissa olisivat auttaneet sen rapakon kanssa, missa tuli rapikoitya. Mutta osaisiko sita arvostaa kuivaa maata allaan, jos ei tietaisi mistaan muusta?

..Ensimmaista kertaa Cambodiassa ollessani sain mahdollisuuden kokea yhteytta, toisten olentojen energiaa ja ymmarrysta. Henkiset siskoni pitivat minusta huolta. Olin lopussa. Olin vasynyt luottamaan itseeni, elamaan ja maailmankaikkeuteen. Olin niin kovasti odottanut tata matkaa, salaa sisallani uskonut sen muuttavan kurjan elamani vain alkamisellaan. Elaman johon en koskaan osannut olla tyytyvainen. Viela tuolloin luulin onneni olevan kiinni ymparillani tapahtuvista asioista. Uskoin siihen, etta tiettyjen asioiden tapahtuessa, tullessa kasinkosketeltaviksi, elan elamani onnellisena loppuun saakka. En muistanut, etta ihmisella on tapana siirtya haluamaan seuraavaan, saavuttaessaaan edellisen.

..Thaimaaseen paastyani itkin ja raivosin, silla halusin takaisin kotiin. Jonnekin. Ihan mihin vaan. Halusin karata itseltani. Ja niin ma loysin itseni. Yht'akkia ma vain tunsin jalleen elaman tarkoituksenmukaisuuden, sen taydellisyyden ja itseni.
Sen jalkeinen tarina on helppo. Elama nyt vaan tuntuu hyvalta."

(Paolo Coelho: Zahir:)
"..if just one person changes, the whole human race is changed."

"All men and all women are connected by an energy which many people call love, but which is, in fact, the raw material from which the universe was built. This energy cannot be manipulated, it leads us gently forwards, it contains all we have to learn in this life. If we try to make it go in the direction we want, we end up desperate, frustrated, disillusioned, becayse that energy is free and wild.
We could spend rest of our life saying that we love such a person or thing, when the truth is that we are merely suffering because, instead of accepting love's strenght, we are are trying to diminish it so that it fits the world in which we imagine we live."

"They are prisoners of their personal history. Everyone believes that the main aim in life is to follow a plan. They never ask if that plan is theirs or if it was created by another person. They accumulate experiences, memories, things, other people's ideas, and it is more than they can possibly cope with. And that is why they forget their dreams."

"that is why it is so important to let certain things go. To release them. To cut loose. People need to understund that no one is playing with marked cards; sometimes we win and sometimes we lose. Don't expect to get anything back, don't expect recognition for your efforts, don't expect your genius to be discovered or your love to be understood. Complete the circle. Not out of pride, inability or arrongance, but simply because whatever it is no longer fits in your life. Close the door, change the record, clean the house, get rid of the dust. Stop being who you were and become who you are."

Taivaallinen valonaytos

Mina KURJIMUS! Unohdin aitienpaivan! Nyt ma olen todellakin menettanyt aikakasitykseni totaalisesti. Mutta ma toivon Aiti, etta sa tiedat mun rakastavan sua vuoden joka ikinen paiva yhta paljon. Ja paljon rakastankin!

Hohhoijaa. Tanaan olen vasynyt ja ihan omasta syysta. Jippie on kaupungissa ja niimpa paatimme pitkasta aikaa vetaa niinsanotusti perseet olalle hollantilaisystvani kanssa. Sita se teettaa, kun vihdoin uskaltautuu sivistamaan itseaan ja viettamaan paivan Khmer rougen aikaisessa vankilassa ja Killing fieldsilla. Yli 8000 paakalloa ja kasa kidutus valineita ei ole mikaan mukava naky. Tuli itku pitkasta ilosta. Muuten hyva, ne oli parin tunnin pikahumalat ja kotiutuminenkin tapahtui jo hetki puolenyon jalkeen, mutta tequilat olisimme saaneet jattaa juomatta. Ainakin meilla ja meita hoynayttaneilla tuk-tuk kuljettajilla oli ratkiriemukasta. Se on viisasta kantaa mukanaan listaa "hyvista menomestoista" ilman osoitteita. Tuk-tukilla paasee, vaikka vain seuraavan kulman taakse. Ja samalla rahalla saisi matkata vaikka lapi koko pilvikattoisen paakaupungin. Meilla kaikilla on tapamme kiduttaa itseamme. Talla kertaa hoidin omani juomalla (silla sen saa kestamaan viela seuraavaankin paivaan). Kamala tama krapula.

Hetkessa (ja toisessa) muuttuva maailmankaikkeus. Jalleen kerran.

Tulimme velikullan kanssa suunnitellulle viisumin uusimismatkalle Phnom penhiin odotettua aiemmin. Ben on ollut viimeisen viikon sairaana. Toista pyorryttaa jatkuvasti ja hengittaminen tuntuu hankalalta. Maanantai aamuna vuokrasimme pick up:in vain meille kahdelle ja huristelimme SOS laakarikeskukseen, tanne Phnom penhiin noin viidessa tunnissa (ja 80 dollaria koyhempina). The Bitch, kuten Ben laakarittarensa nimesi ei loytanyt velikullasta mitaan vikaa. Veresta ei loytynyt mitaan eika sen paremmin sydamestakaan. Huonovointisuudella on mahdollisesti tekemista kukkaan ja koko vihreyteensa puhkeavan luonnon kanssa. Mondulkiri suorastaan huutaa luonnon loistoa. Tai sitten silla ei ole. Talla hetkella nayttaa silta etta saan seurakseni paluumatkalle Senmonoromiin vain vaaleanpunaisen kylmalaukkuamparin (taynna juustoa). Benjamiini jaa Phnom penhiin suunnittelemaan logoa The Flying elephant- ravintolan seuraavan t-paitaan.

Kuin kotona. Mun teki monta monituista kertaa kymmenen Nature lodgessa viettamani paivan aikana mieli menna hidastakin hitaampaan internettiin vain ylistaakseni kirjallisesti (ja julkisesti) hyvaa oloani. Mutta loppujen lopuksi tulin joka kerta siihen tulokseen, etta -sita on mahdoton pukea sanoiksi-. Sita olkoonkin se sitten hyvaa oloa tai, rakastavaa ilmapiiria tai ymparoivaa maisemaa.
Sheri ja Sukha ottivat "yllatyksensa" (joksi Ben minut tituuleerasi) avosylin vastaan. Paasimme majoittumaan velikullan kanssa Sherin ja Sukhan talon ylakertaan, heidan nukkuessa Doritille (Sherin aidille, joka on palannut Israeliin) rakennetussa alakerran "lisasiiven" huoneessa. Ilmaiseksi.
Jos paaseminen Sen monoromiin ensimmaisen kerran oli tyon takana, niinpa se oli toisenkin. Ensimmaiset osatammme bussiliput jaivat kayttamatta Benin nukuttua pommiin. Odottelin herraa matkatoimiston edessa sovittuna ajankohtana, tarkkaaottaen 6.30 aamulla. Bussiasemalle kuljettava tuk-tuk tuli ja meni ja mina tytto siirryin kantaaamupalapaikkaamme kulmabaariin kahville. Tunti siina sitten meni unisimmussa istuskellessa kunnes saapui Ben anteeksipyytava katse silmillaan ja kaski mun potkaista sita paahan. Henkilokohtaisesti yksi lisapaiva Phnom penhissa ei tuntunut missaan, etenkaan, koska paasin majoittumaan Benin hintavaan ja ilmastoituun huoneeseen. Kaapeli tv:lla.
Seuraavana paivana, joka muistini mukaan oli torstai, kaksi viikkoa sitten, paasimme kuin paasimmekin bussiin. Matka oli mita mukavin, silla meilla oli tilaa.
Ja taas maailmankaikkeus naytti meille ihmeitaan pysahdyttyamme viimeisen kerran ennen Sen monoromia (todennakoisesti jaahdyttamaan ajoneuvon ylikuumentunutta konetta). Hyppasin ylos bussista ja jo kuulin Benin huutavan nimeani.
"Did you see him?"
Mita ihmetta ja kenet. Juoksin bussin ympari, nain kaksi lava-autollista taynna paikallisia ja palattuani takaisin toiselle puolelle olin shokissa.
Kylassa, pienessa kylassa, keskella ei mitaan han seisoi. JiPPie.
En ollut uskoa silmiani, mutta ei siina jaanyt aikaa ihmetellakaan, kun jo huomasin kiljuen juosseeni hollannin vai pitaisiko sanomani vientianen velikultani rutistukseen.. Tama ei voi olla totta!
Emme olleet kuulleet toisistamme ainakaan kuukauteen, kaikki suunnitelmamme olivat muuttuneet matkan varrella, mutta siina se Jip oli, matkalla samaan maaranpaahan.
Nature lodgeen.
Sen monoromiin paastyamme Jack otti meidat baarissaan iloisesti vastaan ja jopa tarjosi tolkit Anchoria. Ilmaiseksi. Olin otettu, jo toisen kerran.
Maailimankaikkeus jarjesti meille aikaa juoda tolkkimme rauhassa loppuun, silla Nature lodgen jaappi jai kiinni mutaan jo alkumetrelle lahtiessaan hakemaan meita.
Hamaran saapuessa me sen sitten naimme: Valmiiksi saadun ja sanoinkuvaamattoman upean bambupuuravintolan. Sheri ja Sukha ovat todella tehneet visioistaan totta. Hoysaunan savu toivotti meidat lampimasti vastaan ravintolan keskella kasvavan puun runkoa kiertavien pikkulamppujen nayttaessa meille valoa. Paikka oli taynna. Valmiina ei ole edelleenkaan enempaa kuin kaksi bungkalowia, mutta ravintolan ylakertaan on modostunut viiden teltan kyla. Ja milla maisemalla. Taivas tahtia taynna, sadekauden mukanaan tuomien salama valonaytosten kirkastaessa koko taivaan vahan valia. Ja se kasvillisuus. Kaikki kukkulat ovat taydessa loistossaan. Kirkkaanvihreiden undulaattien lentonaytokset. Auringonlaskut kukkulan laella. Aanet.Kymmenet erillaiset aanet nuotien aarella. Koiran ja kissanpennut leikissaan. Jerryn (korealainen valokuvaaja) vastavalmistunut, mita modernein viidakkotalo. Ja mika puutarha galleria. Riippukeinut. Mieleton valikoima (myos LANSIMAALAISTA, jota taytyy sanoa ikavoineensa) musiikkia. Ja ne ihmiset. Ne ihmiset. Olen jalleen kotona. Yhdesta niista mita ma olen elamni aikana saanut. Taytyy sanoa, etta siina jos tuossa on mulla ollut onnea tai pikemminkin maailmankaikkeus kanssani.

Kymmenen paivaa meni kuin siivilla. Auttelin Sheria ja Sukhaa parhaani mukaan ravintolassa, sain tutustua mita upeimpiin kanssa kulkijoihin, istuskelin Jackin kanssa baarilla parantamassa maailmaa, ostin hedelmia markkinoilta, tein paivaretken yhdelle Cambodian suurimmista vesiputouksista (10 ja 25 metriset putoukset) pick up:in lavalla, kavelin kukkulan laelle katsomaan auringon laskun melkein jokapaiva, pesin pyykkia ja luin.
Niin ja ylitin itseni! Jerryn pihassa kasvaa korkea puu, johon herra taiteilija herra on asentanut portaat, jotka johtavat noin 12 metrissa sijaisevaan riippukeinuun puussa. Jerrylla on asiaan kuuluvat kiipeilyvalineet valjaineen, hanskoineen kakkineen ja pienen oppitunnin jalkeen saimme Jipin ja Tomin (jota ma kosisin jos se ei olis niin nuori) kokeilla kiipeamista (ja henkilokohtaisesta nakokulmasta erittain pelottavaa alastuloa). Olisin saanut kunnian olla ensimmainen, mutta luovutin kunnian suostuttelematta pojille. Jerry naytti meille. Hullu kiipesi riippukeinuun saakka ilman kiinnitysta koyteen, vaikka rappuset loppuvat 10 metriin. me aloittelijat saimme luvan kiiveta vain rappusten ylapaahan, mika jaa vaivaiseen 10 metriin. Mua pelotti niin. Vaikka olin kokeillut alastuloa aiemmin parista metrista ylos paastyani mun koko ruumis tarisi niin nakyvasti, etta Jerry oli jo kiipeamassa hakemaan mut takaisin alas, mutta kymmenisen minuuttia rauhoituttuani ja maisemia katseltuani uskallauduin kuin uskallauduinkin koyden varaan ja paasin takaisin maanpinnalle haviamatta itselleni. Vaikka totuuden nimissa taytyy sanoa, etta rappusia pitkin alasmeno olisi todennakoisesti ollut tuhat kertaa vaarallisempaa. Ne kun sattuvat kiertamaan sita puuta. Etta nain.

Iltanuotiolla kaunis australiaisystavani Georgia sanoi minun muistuttavan parasta ystavaansa, Hannaa. Olin tietenkin otettu, mutta mika ihmeellisinta, on Hannaa. Ma kaipaan mun parasta ystavaani. Hannaa.
Salamoiden valonaytos teki taydenkuun yosta taydellisen.

Taman kertainen Phnom penhin vierailu piti jaada yhteen kokonaiseen paivaan, mutta kuten sanottu, kaikki ei aina tapahdu suunnitelmien mukaan. Cambodialaiset juhlivat kunkun syntymapaivaa, kolmatta paivaa tanaan ja tietenkin kaikki virastot ovat suljettuina. Huomenna pitaisi saada viisumin pidennys kuntoon ja perjantain juusto-ja tonnikalaostosten jalkeen paasta lauantaina takaisin Sen monoromin rauhaan.

Suon itselleni nelja viikkoa lisaa siella, silla Sukha ja Sheri pitavat minua mielellaan apunaan, saan mukavasti kotitunnelmoida ennen siirtymista toiselle mantereelle seikkailemaan eika rahakaan ole esteena, silla kymmenen Mondulkiri paivan aikana kulutin 30 dollaria (laskuun ja kayttorahoihin mukaanluettuna 6 olutta, 10 limpparia, sooda Jackin baarissa ja ateria seka shake Sen monoromin keskustassa). Sama raha, joka mulla on mennyt taalla Phnom penhissa kahdessa paivassa. Jos puhun totta niin se on viela vahemman, silla hemmottelin asken itseani sokeanmiehen (joka oli mainoksesta huolimatta nainen) oljyhieronnalla. Se maksoi kokonaiset viisi dollaria tuohon jo kuluneeseen 30 dollariin paalle..

Nyt moikkaamaan velikultia.

Meidan tiimi

Kuten arvata saattoi, jaatiin jumiin Phnom penhiin. Asken otimme itseamme niskasta kiinni ja varasimme Mondulkirin bussiliput huomisaamulle, vaikka kylla taalla Lake sidella saisi helposti viela vaikka parikin viikkoa kulumaan..
Meilla on ollut onni tutustua toinen toistaan upeampiin persooniin taalla ollessa. Ehka se johtuu siita, etta me muodotetaan niin upea ja puoleensa vetava tiimi herra Polskin kanssa..
Eika se mikaan ihme ole, harvase ilta kasvatamme tiimi henkeamme laulamalla Britney Spearsia Benin saestaessa vietnamilaisella kymmenen euron kitarallaan. Olen aivan varma, etta naapurihuoneidemme asukkaat myos rakastavat meita!

Hyvaa vappua! Ilman Marian hienoista avustusta messengerin valityksella olisi jaanyt vapunvietot talta tytolta valiin, koska olen viimein onnistunut kadottamaan koko pienen ikani paassani raksuttaneen kalenterin ja taalla ei oikein pysty sanomaan viikonpaivaa edes kauppojen aukioloajoista, kun ne nyt vaan on auki aina.. Eilinen paiva hurahti Flying elephant- ravintolassa istuskellen, baarimikko Charlien (UK) kanssa hopotellessa, Norjalais- itavaltalaispariskunnan Tonyan ja Rolandin kanssa (vappu)oluita maistellessa ja kaydessa pitkia keskusteluita elamiimme eniten vaikuttaneista kirjallisista teoksista.. (Yllattaako ketaan, jos kerron, etta keskustelu pyori aika pitkalle Paolo Coelhon teosten ja Keskuteluja jumalan kanssa ymparilla?) Nama ihmiset ovat jotenkin niin aitoja ja elaman iloa sateilevia, etta sita on mahdoton mitenkaan kuvailla.. Hetkessa rakastettavia!

Ollaan mainostettu Nature lodgea niin ahkerasti ettei olla enaa varmoja onko siella meille majaa vapaana laisinkaan. Vaikka mitapa tuosta, puuravintola on valmiina ja mikapa sen mukavampaa kuin majoittua sen kakkoskerroksessa moskiittiverkkojen alla ja katsella ennen nukahtamista edessa aukenevaa makista maisemaa ja tahtien tayttamaa taivasta .. Eika edes pelota, koska tiimini lupasi jakaa saman taivaan kanssani. Kattona.
Pastat on ostettu ja tomaattisoositolkit kolisevat repussa. Paatettiin jattaa juustot kaupan hyllylle, ettei tarvitse roijata kylmaboksia ympariinsa. Tuota tavaraa kun tuntuu olevan ihan tarpeeksi jo valmiiksi. Olimme aivan shokissa astuttuamme sisalle central marketin viereiseen ostoskeskukseen, jossa oli ainakin viisi kerrosta ja uutuuttaan kiiltavat rullaportaat! Oikein havettaa myontaa, mutta tuntui hyvalta olla siina valokylttimaailmassa hetki, niin paljon kuin sita normaalisti vihaankin, talla kertaa se sai minut tuntemaan oloni kotoisaksi. Pelottavaa. Mukaan olisi voinut tarttua yhta ja toista jos olisi ollut rahaa, nyt taytyi jattaa "luontaistuotekaupan" hyllylle ihonvalkaisu- ja "nannit pinkimmaksi"- voiteet.

Tassa menee taas varmaan seuraavat kaksi viikkoa ilman nettiyhteyksia, joten ei huolta jos minusta ei mitaan kuulu.

Pitakaahan huolta itsestanne ja toisistanne!
Olette Rakkaita!