Rakkauden raunioilla

Kynteni nayttavat pelottavan hyvalta. Epaaidoilta. Hiukset, ihokarvat ja parta (toivottavasti ei kuitenkaan oma) kasvavat kuumassa ilmastossa huomattavasti nopeammin kuin olen pohjois- eurooppalaisena tottunut.
Aamupalapoytapohdiskeluissamme tulimme tulokseen, etta lammin ilmasto synnyttaa vilkkaaseen tahtiin myos jotakin muuta. Rakkautta. Vaiko rakastumisia?
Rakkautta ilmassa.
Tosin se on nopeaa liikkeissaan. Haviaa yhta nopeasti kuin syntyykin.
Rakensimme tassa taannoin Nha Trangissa rannalle Rakkauden temppelin (The temple of Loove) hiekalta loytamistamme tarveaineista. Se oli nayttava rakkauden ilmentyma. Rakkauden suuri ihme ja kutkuttava energia huokui ymparistoon lapi sen (harvojen) seinien.
Kunnes maailmankaikkeus paatti toisin. Neuvonantajamme meri heitti valtavan aallon ja se syoksyi pidemmalle kuin pienemmat toverinsa yleensa koskaan paasivat. Temppeli pyyhkiytyi pois. Rantahiekalle rakkaudesta jai muistuttamaan vain rauniot.
Kaihoisasti muistellen kaukaisia Rakkauden raunioita.

Valloittavaa saada nukkua paivaunia parisangylla- yksin. Poikittain. En muistanutkaan sen olevan yhta hauskaa milta se eilen illalla tuntui. Siina oli vasyneen hyva levahtaa.
Pieni ,mutta kuitenkin suuri huoneemme vaaleansinisine seinineen tuntuu jo aivan kodilta. Omalta pienelta maailmalta. Kovin helposti sita tana paivana asettuu taloksi. Hyva niin.
Mika ilo onkaan herata aamuauringon ensimmaisten sateiden tunkeutuessa lapi verhojen ja siitaedelleen silmaluomien. Meilla on kokonaiset kaksi ikkunaa! Saigonissa ei ollut yhtaan. Nautintoja elaman pienista iloista!
Askeinen auringon lasku maella sijaitsevalta terassilta katseltuna pysaytti ajan. Yritin ikuistaa hetkea digitaaliseen muotoon, mutta en ole taikuri ja pysty konetta apuna kayttaen ikina ikuistamaan nakymaa sellaisena kuin sen nain. Eika sita samaa nakymaa kukaan muu juuri samalla tavalla koskaan koekaan, kuten en minakaan sita miten joku muu sen ehka koki.. Maailman pienia suuria ihmeita.

Laskettelimme tanaan kahdella motolla laheisille vesiputouksille. Kyyti kuoppaisella punamultatiella oli hurjaa. Vuokrasimme kaksi mopoa kuskeineen Hannelen, Annan ja Annin kanssa, joten kumpikin pyora kuljetti kolmea henkiloa. Edelleen muistutan, etta parhaimmillaan olen nahnyt kuusi ihmista saman pienen moton istuimella..
Vesiputoukset olivat upeat. Ne olivat keskella metsaa ja itse putouksia oli useita. Harmi vain, etta paikka kuhisi turisteja. Aasialaiset matkaajat hyppivat putousten alla vaatteet paallaan (jostain syysta paikalliset turistit uivat rannallakin vaatteet yllaan). Joidenkin uima-asuna oli flannellipyjaman nakoinen asukokonaisuus. Ihmisten riemu oli iloista katseltavaa. Niin iloista ei olleet kaikki ihmisten jalkeensa jattamat roskat, mita muuten niin kaunis ymparisto oli pullollaan. Rakas Coca- colamuki nautti hurjastakyydistaan alas yhdesta putouksista. Mukin matka jatkui jokea pitkin ties minne saakka. Sipsipussit, jaatelokaareet ja tyhjat pullot tayttivat pienet kuopat ja puunalukset. Se oli surullista. On surullista ettemme edes luonnon voimia ihaillessamme silmasta silmaan osaa kunnioittaa sita.

Pesukonehippien reggaekokoonpano on saanut lisaa tuulta alleen, kun Anna jattanyt entisen taiteilijanimensa Spurgu Barbien ja ottanut kayttoonsa uuden: MC Huolimankeli. (Pesukonehippi= liian puhdas hipiksi)