Auringonsateita vesipisaroissa
Takana on aikamoinen saldo matkustamista viikon sisalla: Thaimaan sisalla bussimatkustusta pohjoisesta keskivalille ja takaisin pohjoiseen, rajanylitysta ja parin paivan venekyytia Laosissa. Nyt nautin aamuaringosta ja ihmisten fantastisista hymyista Luang phrabangissa.
Torstaina istuin koko paivan bussissa matkalla kohti Chiang Konghia ja Laosin rajaa. Chiang konghiin paastyani tutustuin tanskalaiseen Louiseen, kanadalaiseen -en kertakaikkiaan muista nimea herraan- ja irlantilaiseen Adrianiin. Etsimme yhdessa guesthousen ja paadyimme myos jakamaan neljan hengen huoneen. Ilta meni syopotellessa, koska kaikki meista olivat hurjan nalkaisia bussissa istumisen jalkeen. Jutustelu jatkui pitkalle yohon ja nauru raikui.
Perjantai aamuna sanoimme AD:n kanssa heipat loppuporukalle ja lahdimme kampeamaan itsemme rajan yli Laosiin. Rajan ylitys oli helppo: Passin tarkastus ja maastapoistumisleima Thaimaan puolella, lautalla yli valtioita erottavan Mekong joen ja Laosin puolella maahantulokaavakkeen tayttaminen, passivirkailijoille, jotka eivat edes tarkistaneet kenen passia tyostivat ja alle viidessa minuutissa olimme laillistettuja viettamaan Laosissa seuraavat 30 paivaa. Otimme tuk- tukin satamaan ja kavimme ostamassa liput slow boat:tiin, jonka kyydissa sitten matkasimmekin kokonaiset kaksi paivaa.
Mekong joen rannat olivat taynna elamaa. Pehmeilla hiekkarannoilla oli kylien asuikkaita pesemassa pyykkejaan, peseytymassa, uimassa ja leikkimassa ja jotkut kastelemassa hiekalla kasvavia viljelyksiaan kahta metallista kastelukannua yhta aikaa tayttaen (kannut roikkuivat kastelijan niskan takaa menevan kepin molemmilta puolilta lahtevissa naruissa). Vastaan tulivat kalastajat pitkilla ja suipoilla veneillaan ja pikkupojat bambulautoillaan. Tunnelma meidan veneessamme oli tiivis ja sosiaalinen, joskin todella kapeiden puupenkkien kankkujapuuduttava. Toisille maistui beer Lao ja toiset, joihin itse kuulun, tyytyivat nauttimaan upeasta ymparoivasta vuoristomaisemasta ja hyvan kirjan seurasta. Maisemaan kuuluivat siis vuoristot mita rehevampine kasvistoineen, valilla ohi vilahteli toinen toistaan upeampia hiekkarantoja ja valilla pienista kivikoista suuriin kallioihin. Yhdella pysahdyksista virran pyorteet ottivat veneemme kyytiin ja otimme hieman "tukea" kivikosta.. MAtkanpuolivalissa nukuimme vuoriston keskella sijaitsevassa pikkukaupungissa, jossa paikalliset olivat oppineet kaupanteon salaisuudet.. Mita tahansa ostit, aina olisi ollut tarjolla viela jotain lisaa.. "No, water?, No, coke", No, crisps?..."
Eilen illalla saavuimme tanne Luang Prhabangiin. Erilaisista suunnitelmista huolimatta paadyimme jakamaan kahden hengen huoneen AD:n kanssa. Nukkumisjarjestely toimii seuraavasti: Koska kaikki kahden hengen huoneet kahdella sangylla olivat taynna, nukumme kahden hengen huoneessa, jossa on 180cm levea parisanky. AD nukkuu noin 120 cm pitkalla, hyvin ohuella patjalla lattialla ja mina yksin parisangyssa. Se ei kuulemma tullut kysymykseenkaan, etta mina nukkuisin lattialla, vaikka ehdotin,e tta voimme vetaa pitkaa tikkua asiasta (eika naemma myoskaan se, etta sen vaivaisesti 180 levean sangyn molemmilla reunoilla olisi nukkunut yksi henkilo..). Hauskan kohteliaita nama irlantilaiset.. Samassa majapaikassa ovat myos uudet ystavamme, jenkkipariskunta Jeanne ja Adam seka aussiherra kalifornialaiskaverineen.. Mulla on nyt meneillaan oikosulku nimien kanssa...
Toissa aamuna emme nahneet ymparillamme yhtaan vanhusta ja eras saksalaisherra kertoi minulle tarinan, joka hyvin pelkistettyna menee seuraavasti: Etela- Amerikassa elaa heimo, joka "hankkiutuu eroon" vanhuksista heidan tullessaan tiettyyn ikaan, jattamalla heidat oman onnensa nojaan. Se on heimolle ainut keino selvita, pysya hengissa, silla ravintoa ja elaman peruedellytyksia ei ole saatavilla riittavasti kaikille.
Herra tarinan kertoja oli tohkeissaan tasta kaikesta, kunnes tajusimme, etta itseasiassa se toimii aika pitkalle samalla tavalla kuin me toimimme Euroopassa. Erona olkoonkin, etta me emme tee sita ruuan vaan ajan puutteesta, ajan joka on niin kovin kullan arvoista Euroopassa. Ajankayttoa suunnitellaan ja lasketaan ja siltikaan se ei riita mihinkaan.
Taalla on harvalla aikataulu, mutta silti itse aikaa tuntuu riittavan.. Onko tassa nyt jotakin nurinkurista?
Torstaina istuin koko paivan bussissa matkalla kohti Chiang Konghia ja Laosin rajaa. Chiang konghiin paastyani tutustuin tanskalaiseen Louiseen, kanadalaiseen -en kertakaikkiaan muista nimea herraan- ja irlantilaiseen Adrianiin. Etsimme yhdessa guesthousen ja paadyimme myos jakamaan neljan hengen huoneen. Ilta meni syopotellessa, koska kaikki meista olivat hurjan nalkaisia bussissa istumisen jalkeen. Jutustelu jatkui pitkalle yohon ja nauru raikui.
Perjantai aamuna sanoimme AD:n kanssa heipat loppuporukalle ja lahdimme kampeamaan itsemme rajan yli Laosiin. Rajan ylitys oli helppo: Passin tarkastus ja maastapoistumisleima Thaimaan puolella, lautalla yli valtioita erottavan Mekong joen ja Laosin puolella maahantulokaavakkeen tayttaminen, passivirkailijoille, jotka eivat edes tarkistaneet kenen passia tyostivat ja alle viidessa minuutissa olimme laillistettuja viettamaan Laosissa seuraavat 30 paivaa. Otimme tuk- tukin satamaan ja kavimme ostamassa liput slow boat:tiin, jonka kyydissa sitten matkasimmekin kokonaiset kaksi paivaa.
Mekong joen rannat olivat taynna elamaa. Pehmeilla hiekkarannoilla oli kylien asuikkaita pesemassa pyykkejaan, peseytymassa, uimassa ja leikkimassa ja jotkut kastelemassa hiekalla kasvavia viljelyksiaan kahta metallista kastelukannua yhta aikaa tayttaen (kannut roikkuivat kastelijan niskan takaa menevan kepin molemmilta puolilta lahtevissa naruissa). Vastaan tulivat kalastajat pitkilla ja suipoilla veneillaan ja pikkupojat bambulautoillaan. Tunnelma meidan veneessamme oli tiivis ja sosiaalinen, joskin todella kapeiden puupenkkien kankkujapuuduttava. Toisille maistui beer Lao ja toiset, joihin itse kuulun, tyytyivat nauttimaan upeasta ymparoivasta vuoristomaisemasta ja hyvan kirjan seurasta. Maisemaan kuuluivat siis vuoristot mita rehevampine kasvistoineen, valilla ohi vilahteli toinen toistaan upeampia hiekkarantoja ja valilla pienista kivikoista suuriin kallioihin. Yhdella pysahdyksista virran pyorteet ottivat veneemme kyytiin ja otimme hieman "tukea" kivikosta.. MAtkanpuolivalissa nukuimme vuoriston keskella sijaitsevassa pikkukaupungissa, jossa paikalliset olivat oppineet kaupanteon salaisuudet.. Mita tahansa ostit, aina olisi ollut tarjolla viela jotain lisaa.. "No, water?, No, coke", No, crisps?..."
Eilen illalla saavuimme tanne Luang Prhabangiin. Erilaisista suunnitelmista huolimatta paadyimme jakamaan kahden hengen huoneen AD:n kanssa. Nukkumisjarjestely toimii seuraavasti: Koska kaikki kahden hengen huoneet kahdella sangylla olivat taynna, nukumme kahden hengen huoneessa, jossa on 180cm levea parisanky. AD nukkuu noin 120 cm pitkalla, hyvin ohuella patjalla lattialla ja mina yksin parisangyssa. Se ei kuulemma tullut kysymykseenkaan, etta mina nukkuisin lattialla, vaikka ehdotin,e tta voimme vetaa pitkaa tikkua asiasta (eika naemma myoskaan se, etta sen vaivaisesti 180 levean sangyn molemmilla reunoilla olisi nukkunut yksi henkilo..). Hauskan kohteliaita nama irlantilaiset.. Samassa majapaikassa ovat myos uudet ystavamme, jenkkipariskunta Jeanne ja Adam seka aussiherra kalifornialaiskaverineen.. Mulla on nyt meneillaan oikosulku nimien kanssa...
Toissa aamuna emme nahneet ymparillamme yhtaan vanhusta ja eras saksalaisherra kertoi minulle tarinan, joka hyvin pelkistettyna menee seuraavasti: Etela- Amerikassa elaa heimo, joka "hankkiutuu eroon" vanhuksista heidan tullessaan tiettyyn ikaan, jattamalla heidat oman onnensa nojaan. Se on heimolle ainut keino selvita, pysya hengissa, silla ravintoa ja elaman peruedellytyksia ei ole saatavilla riittavasti kaikille.
Herra tarinan kertoja oli tohkeissaan tasta kaikesta, kunnes tajusimme, etta itseasiassa se toimii aika pitkalle samalla tavalla kuin me toimimme Euroopassa. Erona olkoonkin, etta me emme tee sita ruuan vaan ajan puutteesta, ajan joka on niin kovin kullan arvoista Euroopassa. Ajankayttoa suunnitellaan ja lasketaan ja siltikaan se ei riita mihinkaan.
Taalla on harvalla aikataulu, mutta silti itse aikaa tuntuu riittavan.. Onko tassa nyt jotakin nurinkurista?
1 Comments:
Good morning Heidi
Just to tell you that we are still with you in our thoughts.
England is freezing / sleeting / snowing. Send us some sunshine and warmth. We also have a new person living with us. Garry's dad emerged from nowhere on Sunday. 4 male Davies' in a house and the rest is history...
Where are you going next, are you still doing yoga?
Post a Comment
<< Home