Katsoa saa muttei koskea

On yhta aikaa pelottavaa, hammentavaa ja jannittavaa olla jalleen yhteydessa ulkomaailmaan tekniikan ihmeiden avulla. Takana ja muistoissa melkein viela kasinkosketeltavissa ovat muutama viikko Pohjois- Laosin lampimassa syleilyssa. Rakastan tata maata! Laos on kaikista elamani aikana vierailemistani maista ehdoton suosikkini.
Kuten jo aiemmin minulle kerrottiin, ihmiset ovat lamminsydamisia,auttavaisia ja ystavallisia. Laolaiset taitavat hauskanpidon salat (Beer Laon mainos: "The full taste of happiness") ja ovat erittain vieraanvaraista kansaa (lao lao:a keskella katuakin tarjotessaan).

Hyva tohtori- suhteellisen karsivallinen potilas.
Luang prabangista matkamme jatkui tapotaydella katetulla lava- autolla Nong Khiewiin, joka on pieni paikka peruslaolaisine puu-ja bamburakennuksineen Nam Ou- joen aarella. Loysimme huoneen bamboo paradise- guesthousen (bambu)rakennuksesta ja asetuimme taloksi. Guesthousen asiakkaita passasi omistajaperheen 12-vuotias tytto, Ang joka oli perheen ainoa englanninkielinen. Ensimmainen kysymys kuului aina tyton tavatessaan: "Beer lao??". Tutustuimme guesthousella englantilaiseen Trinaan, jonka kanssa sitten kiertelimme lahiymparistoa ja nautimme laokahvista. Nong khiewissa sain taman matkan ensimmaisen kunnon ruokamyrkytyksen, jota Ang sitten hoiti lehdista tekemallaan rohdollaan. Tauti kesti alle vuorokauden, mutta pisti minut todenteolla sankyyn (vai pitaisiko sanoa vessaan). Kuume nousi hetkeksi korkealle ja silmat pyorivat paassa. Ang- laakarini laakkeet kuitenkin tepsivat pikaisesti ja jo samana iltana uskalsin syoda. Voi olla, etta jaa papaijasalaatit vastaisuudessa syomatta, vaikka se onkin taivaallisen hyvaa, mutta ainakin viela muisto vessajuoksuista elaa liian voimakkaasti minussa. Viimeisena Nong khiew paivanamme kavimme seikkailemassa paikallisten pikkupoikien johdolla kolmessa suuressa luolassa, jotka ovat toimineet sodanaikana erilaisissa tarkoituksissa, yksi sairaalana, toinen pankkina..jne. Mukana pimeassa ja ajoittain kosteassa seikkailussa olivat lisakseni Anni, tuleva ranskalainen muotiguru Fabrice ja ei patkaakaan irlantilaisen oloinen irlantilainen. Luolavierailulla oli suomi-ikavaa poistattava vaikutus: Kolmannen luolan sisalla oli suuri kivi, jonka yksi sivusta paljasti kiven sisalleen katkeman kristallin. Se oli kuin juurisatanutta kimmentelevaa pakkaslunta kalliolla.. Luolan sisalla oli viileaa.

Nong khiewista jatkoimme kulkuamme veneella tunnin kohti pohjoista ja paadyimme Muang ngoi neuaan. Jotenkin olen aina aiemmin yhdistanyt mielikuvaani paratiisista saaren ja ymparoivan meren, mutta silla siunaamalla sekunnilla, kun vene saavutti Muang ngoin rannan tiesin loytaneeni jotain paljon enemman. Paratiisini on joen rantaan rakennettu kyla, jota ymparoi korkeat kasvillisuuden peittamat vuoret jokaisella sivulla ja jossa ei tunneta teita parinsadanmetrin patkaa paremmin. Ei autoja- ei melua. Guesthousemme touhuaja oli tallakin kertaa teini-ikainen tytto, 13-vuotias Ang, joka oli kiinnostunut aivan kaikesta ("what is this?" 'What is this?") Bambumajanaapureina olivat saksalainen Gunter, englantilainen Mike ja Nong khiewista mukaan lahtenyt Trina. Paivat kuluivat aasialaisuuden olemukseen paremmin riippumatossa tutustuessa ja tehdessa paivaretken naapurikyliin, joilla naytti olevan taipumista leikkia tulella. Yhdessa kylista oli vietetty hautajaisia kolmatta paivaa ja sinne saapuessamme juhlinta naytti juuri alkavan hiipua suurimman osan kylalaisista ollessa aikakin vahvasti lao laon vaikutuksen alaisina paat puolelta toiselle notkollaan. Joimme limonaatit kylassa ja 45 minuuttia myohemmin lahtiessamme suuntaamaan takaisin Muang ngoin suuntaan tuli vastaamme iso, iso aukea ilmiliekeissa. Tahan aikaan vuodesta taalla on normaalia polttaa hakattua metsaa maaperan kohentamiseksi viljelya varten (tai nain ainakin luulen), mutta tassa tapauksessa kaikki osapuolet eivat nayttaneet kovin tyytyvaisilta ajankohtaan, silla kylan miehet istuivat rivissa metsanreunalla katsellen tultu humalaisin silmin ja autuas ilme kasvoillaan, mutta kylan naiset nayttivat tuohtuneilta ja hataantyneilta. Eras nainen tuli luoksemme ja sanoi "Lao lao" ja esittu kadellaan sytkarin sytyttamista ja seuraavaksi "no good" ja herisytti varmistuksksi paataan.. Koimme parhaimmaksi sujahtaa mita nopeimmin takaisin Muang ngoihin ja guesthouselle, minka laheisyydesta loytyy sentaan joki ja vetta.. Luullaksemme kyseinen kyla on kaikesta huolimatta vielakin paikoillaan ja voi hyvin. Etta nain hautajaisissa. Jokapaiva auringon laskiessa kavin uinnilla joessa ja juttelin mukavia muiden hiekkarannalla istujien kanssa. Iltaisin ei tullut valvottua pitkaan, silla kaikki sahko tuotettiin generaattoreilla ja valoja (tai muita sahkolaitteita) oli mahdollista kayttaa vain kuudesta kymmeneen illalla.

"(19.3.2006)..Tein reilun puolentunnin kavelyn, jonka aikana ehdin astella melkein jokaisella kylasta loytyvalla polulla ja kujalla.Kylaliset aloittelivat paivaansa, kukin omien aamuaskareidensa parissa: lapset hyppelivat kadulla, naiset keittivat ruokaa ja teini- ikaiset pesivat pyykkia seka astioita joenrannassa. Vahan vaille seitseman kylalaiset asettuivat riviin kylansa ainoan tienpatkan temppelilta katsottuna oikealle puolelle, ottivat kengat pois jaloistaan ja odottivat kyykyssa kahdeksan- kymmenhenkisen munkkijonon saapumista kohdalleen.Kukin rivissa istuva kylalainen antoi vuorollaan kunkin jonossa kavelevan oranssikaapuisen munkin kulhoonkourallisen riisia tai jotain muuta syotavaa. Nain oli hoidettu jokapaivainen rituaali: munkit kerasivat paivan ruoka- annoksensa ja kylalaiset hyvaa onnea."

Aina ei kaikki mene suunnitelmien mukaan (mika on muuten jo aiemminkin todistettu), joten kokopaivan venematkamme Hatsaan ei ottanut tuulta alleen veneen vuokraajien ja matkustajaehdokkaiden valisten hintaerimielisyyksien vuoksi. Vaan kuten aina, asiat jarjestyvat tavalla tai toisella. Hyppasimme veneeseen, joka vei meidat takaisin Nong Khiewiin, josta hyppasimme bussiin (lue: lava-autoon), joka vei meidat Pohjois- Laosin risteykseksikin kutsuttuun paikkaan Oudom xai;hin. Olihan kokemus tuokin.. Yo paikallisessa rekkamiesten risteykaupungissa, jossa guesthouset, markkinat ja ravintolat vaikuttivat enemman kiinalaisilta kuin laolaisilta. Sementtirakennuksia sementtirakennusten perassa. Seuravana aamuna (mika muistamani mukaan oli maanantai 20.3) hyppasimme Laosin pohjoisimpaan isoon kaupunkiin Phongsaliin vievaan bussiin, matka ei taaskaan ollut 240 kilmetria pidempi, mutta se tuntui sitakin pidemmalta. Yhdeksan tuntia pitkin vuoristoteita kiermurtelee ja pomppii tapotaysi bussi, porukka menee ja tulee, kyliin ja kylista, poly lentaa aukinaisista ikkunoista sisaan. Koko bussimatkan ainut kunnon mahdollisuus kayda vessassa oli renkaan puhjetessa. Matkan hauskuutus oli renkaanvaihtopysahdyksella bambukuljetuslootastaan karannut kukko, jota Anni naytti juoksevan bussin sisalla karkuun (vai yrittikohan tuo ottaa sita kiinni). Kukko ei kakkinut paikoillemme, vaikka kavikin niita kokeilemassa. Kiinnijaatyaan herra kukkokiekuu makasi loppumatkan lootassaan suhteellisen vahaisin aanin.

Phongsali- paikka, jonne jai suomikaksikon sydan.
"Where you go?"- kysymys johon annetulla sanallisella vastauksella ei ollut niin suurta merkitysta kuin vastaamisen tehosteena kaytetylla hymylla, silla fraasi oli monelle phongsalilaiselle ainut, jonka he osasivat englanniksi esittaa. Mutta taytyyhan valkonaamoille jotakin sanoa, silla viela on paikkoja, joissa olemme puoliksi kummajaisia. Eika se lopulta yllattanyt ollenkaan, silla viikonaikana tapaamiemme lansimaalisten yhteissumma taisi jada alle kymmeneen. Kaupungissa vierailee turistitoimiston mukaan vain viitisensataa turistia vuodessa, mutta rekkamiehia kaupungissa vilisi pilvin pimein, syljeskelemassa kaikkiin mahdollisiin paikkoihin (pohjoisessa totesimme, etta ihmiset todella syljeskelevat paljon ja luulleesaan loytaneensa roskiksen, hyvin pian toteaa sen olevan sylkykuppi).
Jos muualla laosissa heraat kukkokuoron aamuharjoitukseen, niin Phongsalissa se on toisin. Ensimmaisena aamuna (tiistaina 21.3) herasimme kymmenen vuotta ja risat sitten euroopassa ulostulleeseen technon jytkeeseen, joka alkoi pauhata taysilla kovaaanisista paakadun ensimmaisen pikkukaupan avatessa ovensa. Tuolloin kello naytti kutakuinkin kuusi aamulla. Kymmenisen minuuttia myohemmin samaan aanisoppaan sekoittui paikallista poppia seuraavan kaupan avattua ovensa ja lopulta paakatu oli yhta aanien sekametelia. Heratyksesta viisastuneina paatimme vaihtaa halvasta kolmen dollarin huoneesta hieman hinnakkaansempaan viiden dollarin huoneeseen vuoren paalle. Loppuviikon nukuimmekin sikeasti Kiinan entisen konsulaatin, nyttemmin hotelliksi muutetussa kivirakennuksessa, jonne kantautuivat ainoastaan elainkunnan aanet, vaikkakin petivaatteet olivat aikamoisessa homeessa huoneiden sadekaudella keraamaan kosteuden seurauksena ja pieni yskanpoikanen muistuttaa siita vielakin. Ensimmaiset paivat haahuilimme ympariinsa tervehtien vahintaan jokatoista vastaantulijaa, otimme valokuvia ja ihailimme vuoristonakymaa, silla talla kertaa kaupunki sijaitsi vuoren paalla, noin 1400 metrissa. Phongsalilaisia voisi kuvata laolaisina vahvoin kiinalaisin vaikuttein.
Torstaina (23.3) alkoi koitoksemme. Oli aika lahtea Phongsalin turistitoimistosta varaamallemme kolmen paivan vaellukselle.. huh.. Saimme oppaaksemme, ehka paras lihaksisen ikinakoskaan nakemani ikaiseni pojan (mika sikspackki ja mitka kadet!) mister Boun Thanh:hin.Me muuten sitten ihan todella vaellettiin. Valilla pysahdyimme pieneksi hetkeksi matkan varrelle sattuneisiin kyliin ja puolenpaivan aikoihin soimme herkullisen lounaan palmunlehdelta: sticky ricea, kuivattua buffaloa, chillisuolasekoitusta, karistettya lehmannahkaa ja niita viiriaisen munia kahden munan muovipakkauksissa, joita Boun tuntui aina loytavan jostain lisaa, vaikka kuinka yritimme hienovaraisesti kertoa, etta "KII-TOS OLEMME TAYN-NA" (munat nayttivat hyvin epailyttavilta". Reissun jokaikisella ruokailulla jouduimme alpikaymaan saman kaavan (kun ei nyt millaan mahdu vatsan enaa palaakaan). Matkalla tapasimme vuoristoheimolaisia markkinamatkallaan, naiset isot olkikorit selassaan ja lapset otsallaan kantamansa laukut taynna tavaraa (olkalaukku, jonka hihna piste taan menemaan otsan yli- kokeiltu taktiikkaa, mutta kay meikatytolla pahasti niskaan). Paastyamme ensimmaiseen yopymispaikkaamme, Boun Khoun- nimiseen kylaan, jota phoun noi haeimolaiset asuttavat, olimme kuolleita. Luulin, etten pysty kavelemaan enaa koskaan ja oli taysi tyo jaksaa pitaa edes silmansa auki. Vaan pakkohan se oli, silla sana lansimaalaisten saapumisesta kiiri nopeasti eteenpain ja pian meidat ymparoi joukko eri-ikaisia kylalaisia, jotka tuijottivat valkoisia, silmissaan isokokoisia tyttoja pitkaan ja hartaasti, turvallisen valimatkan paasta. Aluksi etenkin lapsia jannitti kovasti ja kuvaaminen ei tullut kysymykseenkaan, mutta jo pari tuntia levattyamme uusissa voimissa oltuamme lahdimme tutkimaan kylaa ja paadyimme lopulta heittamaan karrynpyoraa ja kuperkeikkaa lehmankakassa koko ajan kasvavan lapsikatraan kanssa. Lapset opettivat meita laskemaan kymmeneen laoksi ja me heita saman englanniksi. Kuvaamisen aloitettuamme, ei siita olisi tullut loppua, silla lapset olivat riemuissaan nahdessaan omat kuvansa kameran ruudulta. Valilla naimme Bounin ja talontyttaren juoksevan perakanaa yrittaessaan saada kiinni illalliskanaamme (hetken se kesti ennenkuin onnistu). Illalla soimme aterian isantaperheen kanssa, pienen pienen ja matalan poydan aaressa, pienen pienilla, matalilla punostuoleilla ympyrassa istuen. Rakastan laolaista ruokakulttuuria: kaikille tuodaan omat puikot ja lusikat (yleensa myos pieni kippo tai lautanen johon riisi laitetaan), mutta paaruoka otetaan yhteiselta lautaselta ja suoraan suuhun. Nain tulee syotya hitaasti ja seurasta nauttien. Ennen nukkumaan menoa istuimme majan toisessa paadyssa sijaitsevan tulipaikan ymparilla ja keskutelimme meidan lankkarityttojen "isoudesta" ja naimattomuudesta laolaisten isantiemme kanssa. Jalleen kerran oli kaytossa mailman kieli ja oppaamme pienimuotoinen tulkkaus. Kylassa ei ollut sahkoja, mutta nakojaan muutama generaattori, silla vaikka unimaailma otti huomaansa vasyneet vaeltajat jo kahdeksan maissa illalla, sai perheen 12- vuotias poika meidat hereille puolenyon maissa tultuaan jatkamaan juhlia kavereidensa kanssa ja pistettyaan No limit:n soimaan taysilla stereoista. Tuli melkein peruskouluvuodet mieleen.
Seuraavana aamuna herasimme kuudelta (kuten tavallista) ja nuudelikeittoaamupalan talon krapulaisen isannan seurassa. Boun selitti, etta miehet olivat saneet edellispaivana jonkin rakennuksen valmiiksi ja sen kunniaksi sitten otettiin vahan lao lao:a, jota kylla naytti sitten siina aamullakin pullo kenen jos toisenkin kasissa liikkuvan. myohemmin kuulimme, etta kylissa lao lao:a kaytetaan energiajuomana: Jos on edessa pitka taival esimerkiksi toihin tai markkinareissulle, otetaan aamulla snapsi lao lao:a ja johan kulkee paivan tyot!
Seuraava paiva oli minulle jostain syysta kevyempi, vaikka taakese jatetty taival tuntuikin pidemmalta. Pysahdyimme puoleksi tunniksi Lao sengien asuttamaan kylaan, jossa meille tarjottiin vaimojen paikkaa, koska kylassa on kuulemma paljon enemman naimattomia nuoria miehia kuin naisia. Onhan se nyt kummallista, etta naiset ovat naimattomia viela 24- ja 27- vuoden iassa. Vanhoja piikoja, kylalaisten silmissa. Vietimme unohtumattoman (pidennetyn) lounastauon keskella Akhojen riisipeltoa. Toisilta sita karsivallisyytta loytyy, mita minulta ei juuri nimeksikaan: Tarmokas opaspoikamme oli unohtanut purkinavaajan kotiin ja vaikka ruokaa oli palmunlehdella vaikka armeijalle jakaa, uhrasi han puolituntia saadakseen sardiinipurkin auki. Monta kertaa yritimme vakuutella olevamme ihan ookoo ilman sardiineja tomaattikastikkeessa (olihan meilla rutkasti viiriaisen munia..), mutta jos jotain on paatetty, niin siita naemma pidetaan kiinni. Ainakin jos kyseessa on lounaan sardiiniosuus. Tolkki sai uudet muodot moneen kertaan, mutta loppujen lopuksi saimme sielta suurimman osan kaivettua ulos, yhdella avausoperaatiosta selviytyneella syomapuikolla. Olkoonkin maistuvinta sardiinia, mita olen elaissani syonyt. Lounaaseen kuului myos matkan varrelta kerattyja lehtia ja ynna muita kasveja keitettyna nuotiolla, unohtamatta sticky ricea ja niita kirottuja munia.. Tauko jatkui sisarusten ollessa erittain vasyneita ja Annin ottaessa lonkkaa muutaman metrin paassa, teki kateva opaspoikamme bambupedin itselleen ja siihen viereen sitten minullekin. Kylla nauratti ruskenutta herraa suomityton vaalea ihonvari ja valkoisat lollyvat vyotaroihrat, kun niita sitten kavi siina sormellaan tokkimaan. Ruokatauko loppui keskusteluun edellisyon viileydessa ja Boun kommenttiin: "Ehkapa nukun ensiyona teidan vieressamme." Taas raikas nauru ja matka jatkui..
Saavuimme vuorenrinteessa sijaitsevaan Akha-kylaan hieman oletettua myohemmin ja aurinko aloitteli juuri laskeutumistaan vuorten taa. Akhat-naiset kayttavat edelleen perinteisia asujaan ja lahestulkoon kaikilla heilla oli lapsi kulkemassa mukana huivilla selkaan sidottuna. Naimattomat Akha-naiset eivat kayta paahinetta, toisinkuin naimisissa olevat, joilla on myos toinen rinta paljaana, merkkina avioliitosta. Akha kylassa koimme samanlaisen vastaanoton kuin Phoidenkin keskuudessa: kaikki olivat hyvin kiinnostuneita meista, mutta varuillaan. Muutaman vuoden ikainen tytto akha-asussaan ja peppu paljaana saikahti kamalasti meidat nahdessaan ja juoksi itkien mummonsa (tai isomummonsa) syliin. Asuimme ja illastimme paallikon talossa, perinteista poiketen. Akhojen keskuudessa, naiset asuvat jos eivat jopa eri talossa, niin ainakin eri huoneessa miestensa kanssa ja naiset ja miehet myos illastavat eri huoneissa. Illalliseen kuului kanaa (jonka perassa ei tarvinut silla kertaa juosta), jonka hienovaraisesti onnistuimme valttamaan lukuisten kasviksien ollessa poydalla. Juominen ja (lao lao:n) juominen tapahtui paallikkoa seuraten. Illalla ja seuraavana aamuna saimme kutsuja (= kylalainen ottaa kadesta kiinni ja hyvin akkia ymmarrat, etta tulee seurata) kylalisten koteihin. Vierailut olivat erittain antoisia, joskin lyhyita. Saimme osaksemme paljon tuijotusta ja banaaneja.
Kylissa ei ole sanitaatiota elikka naistenhuone loyti lahimmasta pusikosta. Akha naiset olivat silmaanpistavan kauniita, vaikka lahestulkoon heista jokaisen hampaat olivat todella huonossa kunnossa. Heilla ei ole mahdollisuutta hammashuoltoon tai ylipaataan minkaanmoisiin terveydenhuoltopalveluihin. Koko Laosissa on vain harvoja sairaaloita tai muita terveydenhuoltopalveluita.
Vaelluksen viimeiselle paivalle oli varattu reissun lyhin osuus, vaivainen neljan tunnin kavely, ensin puolitoista tuntia ylos, toinen puolitoista tuntinen alas ja viimeinen tunti polyisella maalais t i e l l a paahtavan auringon alla. Vaellus paattui viereiseen kaupunkiin, josta tulimme 41 kilmometria (kiinalaisella)bussilla takaisin Phongsaliin.
Illalla kavimme oluella "uudessa kiinalaisessa ravintolassa" Bounin ja turistitoimiston virkailijan kanssa. Oli huimaa, vaikka turistitoimiston velmu, olikin aikamoisen haijy tyyppi ja jatti tytot maksamaan tilaamansa juomat.. Onneksi neljan dollarin lasku ei kaatanut matkamiesta (eika naista) vararikkoon.
Sunnuntaina opaspoikamme johdatti meidat Phongsalin korkeimmalle kohdalle, jossa piti olla temppeli, vaan oli joku muistomerkki ja ainakin tuhat rappusta piti kiiveta sinne paastakseen. Mutta ei hataa, tiger balm oli tehnyt yonaikana tyonsa tehokkaasti ja maisemat ylhaalla olivat huikeat- alla aukesi koko kaupunki. Mukanamme olivat Bounin keski-ikainen valtionvirkamies serkku Sanexay, joka muuten oli mita miellyttavin vitsiniekka ja mita parhaimman nakoinen paraskaveri mister Vilasaek. Kerrankin mies, missa silma lepaa (ja pitkakin viela). Mutta ei auta ei, laosin lain mukaan ulkomaalaisen ja paikallisen valinen seksuaalinen on sakon (500 dollaria) uhalla kiellyttya, elleivat he ole naimisissa. Katsoa saa muttei koskea.
Temppelimaella tai ilmantemppelia-temppelimaella kaytyamme matkanvarrelle osui paikalliseen tyyliin majatyylilla rakennettu baari, jonne Sanexay sitten halusi meidat vieda. Siella sitten kumottiin pullo jos toinenkin beerlao:a, syotiin ranskalaisia ja pojat kuivattua buffaloa, naurettiin ja otettiin valokuvia toinen toistemme kainaloissa auringonlaskuun saakka. Talla kertaa pojat hoitivat laskun ja oli jaahyvaisten aika. Melkein jo mietin pitaisiko sittenkin siirtya opettelemaan laoa ja menna naimisiin..

"(29.3.2006)Maanantai aamuna jouduimme jattamaan Phongsalin vuoristomaisemat uusien seikkailujen kutsuessa meita mukaansa. Jaahyvaislahjaksi kaupungilta saimme heratyksen moniaaniselta kukkokoirasekakuorolta neljalta aamulla ja juuri ennen bussiasemalle kuljettavaan tuk- tukiin hyppaamistamme buffalo huristi ohi paloina puukarryssa, paallimaisena olevan paan lasinkirkkaiden silmien tuijottaessa tiukasti menosuuntaan."

Nyt on taas jaahyvaiset Annin kanssa heitetty ja riisipelloilla ripulointia seuraaneen yollisen bussimatkan paatteeksi loysin itseni taalta Vientianesta. Eras nuori jasopo tuk- tuk- kuski on kutsunut minut ulos kanssaan jo kahdesti, joten tanaan paatin vastata kutsuun myontavasti. Eihan yksikaan tytto voi kieltaytya kutsusta, jossa luvataan ilmainen ajelu tuk-tukilla..
("You come, tuk-tuk free, you pay your drinks, i pay mine")

Minun nimeni on

Tuk- tukkuski tien laidalta: "Hello Tuk- tuk!"
(Kuski koittanee sanoa:" Hello, do you need a tuk- tuk?"
Pieni matkaaja tielta: "Hello Tuk- tuk, My name is Anna."
(Tai vaihtoehtoisesti: Hello Tuk- tuk, how are you?)

(Pieni) laolaisbaarimikko yokerhossa pienelle matkaajalle jalleen kerran:
"Tell me your name!"
Pieni matkaaja (pienelle) laolaisbaarimikolle:
"My name is I'm going to home- alone."

Yllatimme tanaan itsemme olemalla erityisen ahkeria. Aamulla veimme kamerani muistikortin valokuvaamoon, kavimme aamupallalla ja hoidimme kirjanvaihtovaihto-operaation. muutama tunti vierahti internetin kummallisessa maailmassa etsiessa tietoa Australian workingholiday viisumin tiimoilta.
Neljan maissa iltapaivalla kavimme hakemassa valmiit valokuvat ja poljimem vuokrapyorillamme ulos keskustasta.
Silmiemme kohdatessa toissapaivaisten isantiemme pihapiirin, herasi mieleemme kysymys:
kuka on koskaan sanonut eurooppalaisten jouvan itsensa humalaan?
Saavuimme paikalle juhlien (joista meilla ei olut aavistustakaan) ollessa taydessa kaynnissa. Teettamamme valokuvat havisivat kasistamme alta aika yksikon ja kiersivat ruttaantumassa joka ikisen paiaklla olijan kasissa. Voi, tuota melkein kasinkosketeltavan riemun maaraa!
Meidat kutsuttiin sisaan ja suoraan tanssimaan. Juhlijat olivat ehtineet kumoaan yhden jos toisen beer lao pullon ennen saapumistamme, mutta jostain kummasta sita naytti viela riittavan meillekin, aina mukin tyhjentyessa, se oli alta sadasosa sekunnin taas taynna. Nuori isantamme Ma sanoi, etta hanen aitinsa oli uskotellut hanelle, ettemme me tule enaa takaisin, mutta han oli kuulemma tiennyt meidan tulevan..
Oli miten oli, me olimme mukana juhlissa, joista meille olisi aika suurella todennakoisyydella loytynyt sulhot sun muut ja varmaankin uskollisina hamaan loppuun saakka, mutta me ujot suomalaistytot tyydyimme kuuntelemaan kehuja posket punoittaen ja kehoituksista tyhjentamaan olutmukin aina tasaisin valiajoin (mika oli suhteellisen usein eli noin kaksi mukillista viidesa minuutissa).
Valilla havisivat vuokrapyoramme pihasta, kun joku juhliosita lahti taydentamaan olutvaraintoja.. Tunnin kaksi olutta litkittyamme, lapsia leikitettyamme ja aikuisia jututettuamme (maailman kielella), paatimme ottaa pyorat allemme ja lahtea polkemaan jo hamartyneeseen iltaan.
Takanamme kaikui: "Koy Hak jao!"
(Mina rakastan sinua)
Huimaa! Ystavia ympari maailman..

Huomen aamulla jatketaan kohti Pohjoista, jossa ei ole internet eika jokapuolella edes puhelinyhteyksia.. Tarkoituksena olisi viettaa siella parisen viikkoa.

Jos haluu saada on pakko antaa?

Aloitampa mukaillulla suomennoksella australialaisen Miken muutaman paivan takaisesta kommentista: "Kylla tama elama on rankkaa.. Ensin uidaan koko paiva vesiputouksilla ja sitten istutaan katsomassa auringonlaskua olutpullot kadessa Mekongjoen rantaravintolassa, hyvassa seurassa."

Olen rakastunut Laosiin! Erityisesti jo mainitsemiini ihmisten hymyihin. Viimepaivat ovat tuoneet mukanaan yhta jos toista, myos jalleennakemisia. Erityisesti yksi niista on ollut erittain riemullinen.

Toissapaivana vuokrasimme tuk- tukin Kuang xi:n vesiputouksille yhdessa Alexin (meksikonamerikkalainen), Adrianin (irkku), Michaelin (aussi), Nickin (saksalainen) ja ranskalaispariskunnan kanssa. Perille paastyamme meita odotti polku metsaan ja vedenlorinan seka heinasirkkojen sirityksen soidessa taustalla astuimme peremmalla luonnon ihmeelliseen maailmaan. Ensi reakstiokseni nain suhteellisen suuren mustan moykyn kiipean pitkin puunrunkoa. Juoksimme edemmas katsomaan mika se on ja edessamme oli kaksi hakkia, jossa pienempia ja suurempia mustia karhuja (asiatic black bears), joita Laosin ymaparistoviranomaiset ja australialaisjarjesto ovat ottaneet suojaan metsastajilta. Periaatteessa homma toimii niin, etta metsastajat tappavat pesueen aidin, jotta saavat pennut kiinni. Aina he eivat onnistu nappaamaan kaikkia pesueen jasenia ja pienet orvot karhunpojat jaavat suuren ja pelottavaan maailmaan ilman emon hellaa huolenpitoa. (www.freethebears.org.au)
Seuraavaksi edessamme oli kolmas hakki- ja siina oli tiikeri, nimeltaan Phet. Tamakin neiti oli pelastettu metsastajien kynsista ja oli vasta viidenkuukauden ikainen, mutta jo niin iso, kunnioitusta herattava. (www.careforthewild.com)
Jatkoin matkaa yksin, valitsemalla vasemman puoleisen polun, toisten valitessa oikean ja valtavan kokoisten puiden valista koikkelehduttuani paasin nain ensimmaisen "lammikon". Tahan kirkkaansiniseen lammikkoon laski pieni putous ja kaikkea ymparoi tihea kasvillisuus kymmenissa eri vihrean savyissa. Jatkoin matkaani polkua ylospain ja vastaani tuli lampi lammen jalkeen erikokoisilla putouksilla varustettuna. Olin niin yllattynyt kaikesta kauneudesta.
Viela muutaman altaan ohitettuani eteeni aukeni iso aukea, jonka toisella puolella nain elamani ensimmaisen kunnon vesi p u t o u k s e n. Putous laski korkealta maelta (vuorelta?), kolmessa eri osassa (mita ei kyllakaan pystynyt kunnolla tajuamaan ennen kuin seikkaili itsensa katsomaan sita). Ensimmainen edessani aukeneva putous oli ainakin 15 metria pitka. Sen alla oli iso lampi, josta vesi lahti laskemaan alaspain kohti pienempia putouksia ja toinen toistaan kauniimpia pienempia lampia. Kiipeilimme poikien kanssa ensimmaisen ison putouksen paalle polkua pitkin ja nakoalat olivat aika hulppeat. Pojat paattivat hetken uituaan kiiveta viela ylemmaksi ja mina jain rannalle nokottamaan kosken ollut tajunnut ottaa uimapukua mukaan ja reitti kulki lammen toiselta puolelta. Hetken siina istuskeltuani paikallinen tuk- tuk kuski rupesi heittamaan huulta ja loppujen lopuksi kertoi reitista ylos. Paasin kuin paasinkin lammen yli kastematta itseani. Rannalta lahti polku, jota pitkin kuljettiin muutama metri kunnes edessa oli kivikkoinen pikkuputous, jonka lapi lahdimme kapuamaan rinnetta ylos. Reitti kulki lapi pikku purojen ja putousten, valilla suhteellisen korkeillakin paikoilla. Ylitin itseni ja paasin perille ylemmalle putoukselle, jota ei edes alhaalta pysty hahmottomaan. Se oli suuri! Hetken kuvattuani tuk-tukkujettajaoppaani vei minut koko putouksen paalle ja -taas kerran- maisemat olivat mykistavat. Sielta loysin myos pojat ja hyvia boom boom paikkoja ("good place for Boom Boom")- ehdotellut oppaani kaantyi kannoillaan ja jatti minut parempi kaytoksiseen (?) herraseuraan. Tie alas oli melkeimpa vaikeakulkuisempi kuin ylos, mutta selvisin siita ja viela yksin. Tanaan teimme saman vesiputousreissun uudestaan, tosin eri kokoonpanolla. Mukana olivat Chiang konghissa tapaamani tanskalainen Louise ja kanadalainen Jakob, kaksi brittityttya ja samanmoiset tansakalaisvahvistusta. Unohtamatta luokseni muutama paiva sitten saapunutta yllatys- siskosta, Annia!

Paivat ovat taas otatneet jalat alleen ja kadonneet paastani, mutta totta tosiaan Anni tanne tulla tupsahti tuossa kolmisen paivaa sitten. Se oli mita riemullisin yllatys! Ensimmainen yhteinen paiva meilla menikin sitten kaikkea mahdollista tapahtunutta (ja tapahtumatonta) lapikaydessa. Nauru raikui.
Eilen lahdimme etsimaan orpokotia kaupungin laitamilta joskin lopulta paadyimme juomaan olutta paikallisten kotiin. Kavelimme pitkin polyavaa hiekkatieta, kun nuori herra Ma tuli jututtamaan meita eika aikaakaan, kun han kutsui meidat tien vieressa sijaitsemaan kotiinsa. "Hanen talossaan" asuikin sitten koko perhe. Sisalla istuivat hanen (suhteellisen nuori) aitinsa, erinainen maara eri- ikaisia ja kokoisia lapsia, Mamin tyttoystava, hanen veljensa seka veljen vaimo ja muutamia muita, joskaan emme koskaan saaneet selville kuinka moni heista asui juuri kyseisessa majassa. Heilla oli poydassa kaksi lasia ja pikkuamparillinen jaapaloja. Lasiin laitettiin muutama jaapala, tilkka olutta pullosta ja sitten se iskettiin vuorotellen jokaisen poydassa istujan kateen. Lasi piti tyhjentaa kerralla- yhdella, kahdella kulauksella (mika sitten muutaman tunnin kuluttua osoittautui aika humaltumista aiheuttavaksi juomataktiikaksi). Nuo kaksi lasia sitten kiersivat seurueen jasenien kasista kasiin pullojen tyhjentyesa poydalla ja keskusteluaiheet sijoittuivat pitkalle seurueen ainoan paikallisen englannintaitajan yllapitamiin aiheisiin. Jossain vaiheessa kavelimme tienvarren seuraavalle talolle, jonka pihassa oli populaa vaikka kuinka korjaamassa mopoja ja tekemassa ties mita vihannesten parissa. Istuimme sohvilla betonirakenteisessa talossa ja kuuntelimme lankkaripoppia katsoen aasialaisten niihin lisaamia musiikkivideoita. Joskus kolmen jalkeen katsoimme parhaimmaksi jatkaa viela jaljella olevaa neljan kilometrin kavelymatkaa takaisin keskustaan, tietenkin ensin esitettyamme isannillemme ja emannillemme laulun suomeksi ja heidan esitettyaan meille karaokea laoksi (vai olisiko tuo ollut thaiksi..).
Lupasimme vieda heille tassa paivana jonain kuvia, joita heista ja meista siella otimme... Hiljaa hyva tulee. Siita minka voi tehda huomenna, on turha murehtia tanaan:
"Huomenna alan saastamaan.."
"Huomenna lopetan tupakanpolton.."
"Huomenna lahden jatkamaan matkaa.."
"Huomenna mennaan apteekkiin/ kirjakauppaan/markkinoille.."
Annamme arvoa ajattelutyolle.. Puoliksi suunniteltu, on puoliksi tehty..

Mietimme eilen tallustellessamme takaisin isantiemme talolta kaupunkiin, kuinka toisenlaisen merkityksen verbi -antaminen- taalla saa. Jostain syysta meilla lansimaalaisessa kulttuurissa antaminen liittyy usein termi "vaihtokauppa". Lahjan saadessaan ensi reaktio on se, etta "voi ei, mina en ostanut sinulle mitaan" (ja jalkireaktiona se, etta "nyt on pakko muistaa OSTAA jotain seuraavalla kerralla). Hyvana esimerkkina tasta on se, etta meille tuli mieleen Annin kanssa ensimmaisena, etta miksi me emme maksaneet oluita, koska meille se on pieni raha ja isannillemme ehka ei. Mika luokkaus edes rahan tarjoaminen olisi ollutkaan! Kaikkea ei voi korvata tai ostaa rahalla: Hymyja ja yhdessa koettuja hetkia, jotka tekevat ihmisolennon onnelliseksi. Antamisesta tulevaa hyvaa mielta. Onnea ei voi ostaa, vaikka jostain syysta usein yritamme sen tehda. Viela on olemassa pyyteettomyyden ja puhtaiden arvojen kunnioittamista, arvojen joilla ei ole mitaan tekemista materian kanssa.


Elama hymyilee. Pojat jatkoivat matkaa eilen ja sunnuntaina lahdetaan Siskon kanssa tutustumaan pohjoisen ei niin turistisiin seutuihin (josta tuskin loytyy internetyhteyksia).
Pohjoisen hiljaisuudessa koitan jatkaa oman sisaisen aaneni kuuntelemista ja tehda jonkinmoisia linjauksia ensi kesan suunnitelmien suhteen.. Tie on avoin ja se voisi vieda aika moneenkin eri suuntaan.. Mutta mika ikina se suunta tuleekaan olemaan, haluan kulkea sita rakastaen koko tata valtavan upeaa maailmankaikeutta. Energiaa, jonka osanen meista jokainen on.

Auringonsateita vesipisaroissa

Takana on aikamoinen saldo matkustamista viikon sisalla: Thaimaan sisalla bussimatkustusta pohjoisesta keskivalille ja takaisin pohjoiseen, rajanylitysta ja parin paivan venekyytia Laosissa. Nyt nautin aamuaringosta ja ihmisten fantastisista hymyista Luang phrabangissa.

Torstaina istuin koko paivan bussissa matkalla kohti Chiang Konghia ja Laosin rajaa. Chiang konghiin paastyani tutustuin tanskalaiseen Louiseen, kanadalaiseen -en kertakaikkiaan muista nimea herraan- ja irlantilaiseen Adrianiin. Etsimme yhdessa guesthousen ja paadyimme myos jakamaan neljan hengen huoneen. Ilta meni syopotellessa, koska kaikki meista olivat hurjan nalkaisia bussissa istumisen jalkeen. Jutustelu jatkui pitkalle yohon ja nauru raikui.

Perjantai aamuna sanoimme AD:n kanssa heipat loppuporukalle ja lahdimme kampeamaan itsemme rajan yli Laosiin. Rajan ylitys oli helppo: Passin tarkastus ja maastapoistumisleima Thaimaan puolella, lautalla yli valtioita erottavan Mekong joen ja Laosin puolella maahantulokaavakkeen tayttaminen, passivirkailijoille, jotka eivat edes tarkistaneet kenen passia tyostivat ja alle viidessa minuutissa olimme laillistettuja viettamaan Laosissa seuraavat 30 paivaa. Otimme tuk- tukin satamaan ja kavimme ostamassa liput slow boat:tiin, jonka kyydissa sitten matkasimmekin kokonaiset kaksi paivaa.

Mekong joen rannat olivat taynna elamaa. Pehmeilla hiekkarannoilla oli kylien asuikkaita pesemassa pyykkejaan, peseytymassa, uimassa ja leikkimassa ja jotkut kastelemassa hiekalla kasvavia viljelyksiaan kahta metallista kastelukannua yhta aikaa tayttaen (kannut roikkuivat kastelijan niskan takaa menevan kepin molemmilta puolilta lahtevissa naruissa). Vastaan tulivat kalastajat pitkilla ja suipoilla veneillaan ja pikkupojat bambulautoillaan. Tunnelma meidan veneessamme oli tiivis ja sosiaalinen, joskin todella kapeiden puupenkkien kankkujapuuduttava. Toisille maistui beer Lao ja toiset, joihin itse kuulun, tyytyivat nauttimaan upeasta ymparoivasta vuoristomaisemasta ja hyvan kirjan seurasta. Maisemaan kuuluivat siis vuoristot mita rehevampine kasvistoineen, valilla ohi vilahteli toinen toistaan upeampia hiekkarantoja ja valilla pienista kivikoista suuriin kallioihin. Yhdella pysahdyksista virran pyorteet ottivat veneemme kyytiin ja otimme hieman "tukea" kivikosta.. MAtkanpuolivalissa nukuimme vuoriston keskella sijaitsevassa pikkukaupungissa, jossa paikalliset olivat oppineet kaupanteon salaisuudet.. Mita tahansa ostit, aina olisi ollut tarjolla viela jotain lisaa.. "No, water?, No, coke", No, crisps?..."

Eilen illalla saavuimme tanne Luang Prhabangiin. Erilaisista suunnitelmista huolimatta paadyimme jakamaan kahden hengen huoneen AD:n kanssa. Nukkumisjarjestely toimii seuraavasti: Koska kaikki kahden hengen huoneet kahdella sangylla olivat taynna, nukumme kahden hengen huoneessa, jossa on 180cm levea parisanky. AD nukkuu noin 120 cm pitkalla, hyvin ohuella patjalla lattialla ja mina yksin parisangyssa. Se ei kuulemma tullut kysymykseenkaan, etta mina nukkuisin lattialla, vaikka ehdotin,e tta voimme vetaa pitkaa tikkua asiasta (eika naemma myoskaan se, etta sen vaivaisesti 180 levean sangyn molemmilla reunoilla olisi nukkunut yksi henkilo..). Hauskan kohteliaita nama irlantilaiset.. Samassa majapaikassa ovat myos uudet ystavamme, jenkkipariskunta Jeanne ja Adam seka aussiherra kalifornialaiskaverineen.. Mulla on nyt meneillaan oikosulku nimien kanssa...

Toissa aamuna emme nahneet ymparillamme yhtaan vanhusta ja eras saksalaisherra kertoi minulle tarinan, joka hyvin pelkistettyna menee seuraavasti: Etela- Amerikassa elaa heimo, joka "hankkiutuu eroon" vanhuksista heidan tullessaan tiettyyn ikaan, jattamalla heidat oman onnensa nojaan. Se on heimolle ainut keino selvita, pysya hengissa, silla ravintoa ja elaman peruedellytyksia ei ole saatavilla riittavasti kaikille.
Herra tarinan kertoja oli tohkeissaan tasta kaikesta, kunnes tajusimme, etta itseasiassa se toimii aika pitkalle samalla tavalla kuin me toimimme Euroopassa. Erona olkoonkin, etta me emme tee sita ruuan vaan ajan puutteesta, ajan joka on niin kovin kullan arvoista Euroopassa. Ajankayttoa suunnitellaan ja lasketaan ja siltikaan se ei riita mihinkaan.
Taalla on harvalla aikataulu, mutta silti itse aikaa tuntuu riittavan.. Onko tassa nyt jotakin nurinkurista?

Silmanrapayksessa muuttuva maailmankaikkeus

En tieda mikali joku ehti eilen lukea kirjoittamaani ennen kuin kavin poistamassa siita osan.. Jokatapauksessa selvitan tassa hieman tuntojani.
Viime sunnuntaina paatin, etten voi odottaa Australiaan menoa syksyyn, koska olimme Simpan kanssa yhta mielta siita, etta meidan pitaa naahda pian. Maanantai iltana soitin vanhemmileni, jotka ovat niin ymmartavaisia. Vanhempien pyyteeton rakkaus lapsiaan kohtaan on jotain niin kaunista ja taysin kasittamatonta. Kiitos maailmankaikkeudelle aidista ja isasta!
Tiistaina varasin lennon Brisbaneen toukokuun lopulle.
Vaan maaailmankaikkeus ei toimi tilausten(i) mukaan ja hetkessa se jo oli kaantynyt ylosalaisin.
Eilen blogin kirjoitettuani huomasin saaneeni uuden mailin. Simppa se siella kirjoitteli. Minulla olikin ollut hyvin kummallinen olo koko eilisen paivan, joten jo mitaansanomattoman otsikon luettuani tiesin mita tuleman pitaa..
Simppa oli loytanyt tiensa takaisin Australiaan.. -ja tavannut ranskalaisen tyton.
Kuten sanottu: Tulevaisuus tuo tullessaan sen mita sen on sisallaan tarkoitus pitaa.
Eilen illalla vuorotellen itketti ja nauratti, sama tuntuu jatkuvan viela tanaankin. On upeaa pystya tunteemaan iloa toisen puolesta tassakin tilanteessa, silla koskaan aiemmin en ole nain pystynyt nain kokemaan. Aina ennen on ollut helpompaa syyttaa, toista itseaan tai maaailmankaaikkeuden epareiluutta, nyt ymmarran ettei tama kaikkeus toimi niin. En voi yrittaa omistaa ketaan, etenkaan kenenkaan tunteita, jos haluan olla onnellinen. Mutta tottakai ma olen vain ihminen ja valilla tuntuu niin kovin pahalta.. Tama tarkoittanee vain sita, etta maailmankaukkeudella on paljon muuta tarkoitettuna minun varalleni.. Katsotaan mita tulevan pitaa.

Olen alkanut todella ymmartaa yhta viimeaikaisista laksyistani.. Vaikka kuviot ihmissuhteessa menisivat kuinka "huonoiksi" tahansa, ei mikaan ota pois hyvia hetkia, mita on yhdessa koettu. Se kaikki on ja pysyy ja yleensa se seka kaikki meidan maaaarittelemaaamme huono, on meidan jokaisen omaa rakennusainetta. Ma olen elanyt aikamoisia muutoksen aikoja oman henkisen kasvuni kanssa viimeaikoina ja Simpallakin on siina oma tarkea osuutensa. On niin kovin tarkeaa, osata rakastaa itseaan, koska kaikki mita teet tai tunnet lahtee sen pohjalta kuinka kohtaat itsesi.

Nyt onkin sitten aika kuulostella itseaan ja pistaa niita omassa elamassaan tarkeita asioitaa jarjestykseen- taas kerran. Miettia palvelisiko Australiaan meno siltikin asioita, joita haluan tehda tulevaisuudessa. Ehka juuri nyt ja talla tavalla se taydellisesti palvelisi.. Ilman pienintakaan odotusta.. Yksi ensimmaisista asioissta "listallani" on englanni noppiminen. Kaikki tapaahtuu tarkoituksesta- kaikki on taydellista.

Nyt roijaan itseni ja nuo aivan liian painavat reppuni bussiasemalle ja lahden suuntaamaan kohti Laosin rajaa. Uudet tuulet- uudet kujeet.

Jalleennakemiset seuraavat toisiaan

Taas kerran vasyneena, mutta onnellisena. Sitten viimekirjoitusten on ehtinyt sattua ja tapahtua yhta jos toista. Aina niin ennalta arvaamatonta tama elamisen kulku ja omien oivallusten maara..

-The time to be happy is now,
The place to be happy is here,
and the way to be happy is to make someone happy,
we can make little heaven down here-
(taidekerhon lasten laulamaa)

Viime lauantaina vein Jarnon rakkaaksi kayneelle pienelle taidekauppakahvilalle, pois Pain keskustan humusta. Saavuimme paikalle iltapaivalla ja kahvilanpitajien jarjestama taidekoulu kylan lapsille oli taydessa touhussa. Lapset taiteilivat suurille papereille ymparoivaa maisemaa, toiset taysin tekeleisiinsa keskittyneina ja toisilla mehut ja piparit mielissa. Ohjelmaan kuului valilla laulua, valilla leikkia ja lopuksi viela ateria. Hieman ensiksi ihmeteltyamme osallistuimme lauluun, tanssiin ja leikkiin taysin rinnoin. Lasten pyynnosta jaimme viela "koulun" loputtuakin pelaamaan "frisbiita" (kumirenkula, joita meilla Suomessa loytyy joskus uimahalleista). Joessa. Lasten lahdettya olisi tarjolla ollut pahkinoita ja olutta, mutta touhukkaneista hetkista mukavasti vasyneina paatimme jatkaa matkaa. Kutsu on menna takaisin, ihan koska tahansa, mikali tie viela Pain suuntaan vie. Oli ihan mielettomat fiilikset, kun lahdimme ajamaan takaisin kohti keskustaa auringon jo painuttua vuorten taakse, marat vaatteet viimassa kuivuen.
Viimeisen illan kunniaksi joimme olutta guesthousemme omistajien brittiherra Marlonin ja thai neiti Nanin kanssa rupatellessa. Yomyoha vei kuuntelemaan livemusiikkia Be popiin ja tietenkin viela jatkoille bambubaariin. Illanaikana naimme erinaisia jo tutuksi kayneita persoonia Paissa oleskelun varrelta ja lippuja seka lappuja sahkopostiosoitteineen on taas kassintaskut taynna. Ilta oli hurja ja sen sitten akkia muistikin sunnuntaina herattyaan ja etenkin matkatessaan mutkaista tieta lapi vuoriston kohti Chiang maita. Ei ollut oksennus kaukana. Vaan kaikesta selviaa ja paivallisesta hitaudestamme (paasta matkaan) huolimatta ehdimme Bangkokin yobussiin ja kuudelta maanantaiaamuna olimmekin jo tapaamassa Jarnon tyttoystavaa Bangkokin pohjoisella bussiasemalla.

-Shake (eat, go..) banana, shake shake banana, shake banana, shake shake banana-
(taidekerhon lastenlaulamaa, joka ei varmasti koskaan lopeta soimasta myoskaan minun paassani)

Ristiriitaisin tuntein Bangkokin katuja tallatessani tuli vastaani yhta jo toista. Heti aamulla menimme tutulle ja turvalliselle Peachy guesthouselle, josta ei tietenkaan irronnut huonetta siihen aikaan. Sain kuitenkin jatettya rinkkani sinne huostaan ja vannotettua informaation naiset saastamaan minulle huoneen, mikali sellainen poissaollessani vapautuu. Falafel- patongin (joka oli ruskea!) jalkeen lahdin suoriutumaan kohti Suomen suurlahetystoa. Uutuuttaan hohtava ja hajuton passi se siella minua odotti ja sen kateen saatuani olikin sitten aika lahtea Thaimaan immigration toimistoon siirtamaan maahantuloleimaa vanhasta passista uuteen. Toistossa oli vilinaa ja tietenkin aivan yhta epaloogista kuin missa tahansa virastossa. Mene tuonne ja tayta tama, tule takaisin ja saat vuoronumeron, jonka jalkeen odotettuasi hetken aikaa ennen tiskille paasya sinulle kerrotaan, etta naista ja naista papereista taytyy saada kopiot, jonka jalkeen menet kadun toisella puolella sijatsevaan kopiointiliikkeeseen ja kolmannen kerran informaatiotiskille ja saat taas uuden jonotusnumeon ja odotettuasi paaset takaisin jo tutuksikayneelle tiskille, jossa kadestasi haviaa passit, kopiot ja hakemukset ja tilalle tulee talla kertaa muovinen jonotusnumero (edelliset olivat paperisia) ja sitten viela vahan odotettuasi mahdollsesti olet iloinen passin haltija, joka on voimassa ja joka sisaltaa asiaan kuuluvan leiman. Mutta oli tuo kaikki eittamatta sen arvoista, etta passini myotamispaikan kohdalla lukee nyt Bangkok...
Viraston vilinan hauskimpia puolia on se, etta ihmispaljoudesta loytyy helposti kohtalotovereita. tutustuin ransakalaiseen herraan, joka soittaa Pariisissa, joissain kuuluisassa orkesterissa ja saimpa sitten kutsun heita kuulemaan, mikali koskaan Pariisin eksyn. Paluumatkan taksimaksukaan ei noussut kovin korkeaksi, kun meita oli kolme passiongelmaista lansimaalaista sita yhdessa jakamassa.
Taksi jatti meidat toiselle puolelle Khao sania Peachy guesthouselta katsottuna. Noin minuutin eteenpain kaveltyani tapasin ensimmaisen tutun, joka oli Conor, irkkuherra Paista. Siina sitten muutama sana ehdittiin vaihtaa, kunnes kuulin jonkun huutavan nimeani ja hetkessa kaulassani roikkui korealaisystavani Jinny. Sain Peachylta huoneen ja kavin akkia suihkussa. Alhaalle paastyani minua vastaan kaveli Milla. Juotiin siina sitten Peachyn Varee ravintolan erinomaista kahvia Jarno ja Kai seuranamme, jonka jalkeen kiirehdimme tapaamaan Conoria ja muita irkkuja, jotka han lupasi tuoda mukanaan Central Khao san- nimiseen ravintolaan. Eivatka loppuneet jalleennakemiset siihen. Erittain tutussa etunojassa, vierekkain istuivat Dave ja hollantilaistytto, jotka tutustuivat Simpan "ansiosta" toisiinsa.. Yli kolmenkin viikon jalkeen nayttaa naille ystavyksille Samsong ja erinaiset oluet maistuvan. Ja niinkuin aina, he eivat olleet nukkuneet edellisena yona silman rapaystakaan ja olivat silti viela suht kuinkin tolpilaan kellon lyodessa neljaa iltapaivalla.. Ei ole ihme, etta meilla ei ole kovin samanmoisia ajatuksia reissaamisen olemuksesta edella mainitun hollantilaistyton kanssa.. Myohemmin illalla tormasin mancheristilaistuttavaani, jonka tapasin Sihanoukvillessa ensikerran ja juotiin siina sitten muutama olunen yhdessa.

Eilisen yllatykseksi myos rakas Jani tulla tupsahti guesthousemme oviaukosta sisaan. Vahan aikaa meni siina silmia puhdistaessa, kunnes uskoi nakemaansa.Jalleennakemiset ja jaahyvaiset vain aina seuraavat toinen toisiaan.

Nyt olen takaisin Chiang maissa -yksin ja lepaan taalla pari yota ennen matkan jatkumista kohti Laosia.