Nenansa polttaneena

Miten ihanaa onkaan taas olla tutulla ja kuraisella Phnom penhin reppureissaaja- alueella Lake sidella. Jalleen uudet sandaalini toivat jalkojeni hienoisella avustuksella minut tutustumaan pitkasta aikaa ottamaan yhteytta ülkomaailmaan. Niin paljon kuin tata ïnternetin luoman yhteydenpidon helpoutta rakastankin, vietin juuri mita uskomattomimmat pari viikkoa ilman sita. Valilla se vaan toimii niin, etta tieto luo tuskaa..
Mutta ei talla kertaa. Ihan kylmat vareet kulkivat pitkin hien kuorruttamaa kehoani, lukiessani teidan rakkaiden sahkoposteja ja kommentteja. Valilla valahti kyynel jos toinenkin pitkin poskea. Pienta hyvanlaatuista ikavaa ilmassa.

Paksessa jatkui Lao uudenvuodenjuhlinnat viela muutaman paivaa ja sain minakin siita viela osani yhdella lukuisista paivakavelyistani. Muutaman kilometrin matkalla sain kastatettua itseni lapimaraksi ja juotatettua itseni humalaan marjaviinilla beerlao:a unohtamatta. Syomapolitiikastani lukuisat isantani pitivat myos huolta ja viela 4000 island:llekin paastyani loytyi housujeni taskun uumenista jos jonkunmoista ruokakaaroa ja lihanpalaa, mita olin parhaani mukaan yrittanyt esittaa syovani ja sopivan hetken tultua piilottanut taskun pelastavaan katkoon.
4000 island:n Don Det:n saari oli taas yksi niista maanpaallisista paratiiseista, paikanpaalla odotti juuri se, mita huhut olivat jo aiemmin kertoneet. Heti veneemme rantauduttua saaren satamaan pystyimme kokemaan energian muutoksen: kaikkialla oli mielettoman rauhallista. Ja hiljaista.
Muutaman paivan ajan otimme kaiken irti riippumatoistamme. Viiden paivan aikana ehdimme myos tutustua viereiseen Don khongin saareen, jossa muunmuassa vietimme upean, mutta uuvuttavan paivan vesiputouksilla uiskennellen ja ensimaisen kerran nenamme karistaen. Viimeisena paivana otin ja vuokrasin pyoran, jolla poljin Don khongin lapi sen toisessa paassa sijaitsevalle kylalle, tapasin noin 12-vuotiaan munkkipojan, joka ehdotteli likaisia, ajoin erittain kivista eika ollenkaan pyorailyyn sopivaa entista junaradanpohjaa pitkin ties kuinka monta kilometria ja loppujen lopuksi paadyin kantamaan pyoraani ruostuneista junankiskoista tehtyja siltoja pitkin ja huomasin olevani keskelle pienta viidakkoa. Jossain vaiheessa minulle selvisi, etta vesi on lopussa, mutta urheasti sain itseni seka pyorani takaisin paakylaan ja ravintolaan soodalle. Don detille paastyani olin aivan lopussa, mutta apu oli lahella: Ben huolehti mulle vesipullot auki ja tasaisin valiajoin kaski ottaa kulauksen pullosta.
Nyt tosiaan on kuuma. Don detilla lahdimme minibussilla Cambodian rajalle, mika oli huvittavin ja epaselvin rajanylitys koskaan (pieni maja keskella metsaa, kaverit loi leimat passiin dollarin maksua vastaan, parin kilometrin kavely, onnellisesti ilman kasseja ja Cambodian hokkeloon passit leimauttamaan, josta sitten hypattiin takaisin minibussiin ja ajattiin takasin Laosin puolelle ja kuoppaista hiekkatieta ties kuinka kauan jatkettuamme tulimme jossain vaiheessa portille, jonka joku aukaisi ja meille kerrottiin, etta olimme virallisesti Cambodiassa). Minibussi vei meidat aina Stung trengiin asti, jossa sitten odottelimme epatietoisina "taksiamme" Ban lungiin, Rathanakiri kunnan paakaupunkiin, jonne ei kulje busseja paivittain. Muutaman tunnin matkatoimiston ravintolassa istuttuamme ja pienoisen painostamisen jalkeen eteemme parkkeerasi suureksi yllatykseksemme ihka aito ja uusi Land rover. Hyvahan silla oli sitten korotella muutaman tunnin matka Ban lungiin, ah niin ihanan polyista ja kuoppaista punamulta tieta. Hyvin pian sita taas sitten muisti saapuneensa Cambodiaan, valerusketuksen luvattuun maahan: tama vari taas kestanee seuraavaan kuumaan suihkuun ja pesusieneen saakka.
Rathanakiri viimeistaan todisti sen, etta olen hieman hitaasti syttyvaa sorttia, silla se otti noin viitisen kuukautta ennenkuin aloin todenteolla tuntea tarvetta tehda asioita ja tutustua paikkoihin. Nyt kun olen paassyt selvemmille vesille itsetutkiskeluni kanssa, eivat tunnollisen turistin velvollisuudetkaan tunnu enaa pakolta, vaan tielta paasta syvemmalle sisaan maan kulttuuriin.
Ensimmaisena Ban lung paivanamme vuokrasimme (erittain rikkinaiset) maastopyorat ja jollain kumman konstilla saimme poljuttua itsemme 12 kilometrin paassa kaupungin keskustasta sijaitsevalle Krating- vesiputoukselle. Putous oli upea ja sen alla auennut allas oli mita parhain uiskenteluun. Muutaman tunnin aikana elainkunnan lisaksi tormasimme vain kahteen kotimaanmatkailijaryhmaan, joille me taisimme olla enemman nahtavyys kuin putous itsessaan. Takaisin menomatkan ansiosta tiedan mita minun tulee tehda, mikali ystavani alkaa nayttaa nestevajauksen ja auringonpistoksen tunnusmerkkeja: Potilas varjoon (ja jos mahdollista tuulettimen aarelle), kiristavat vaatteet pois, niille (kylmaa) vetta ja marat vaatteet kaareiksi potilaan paalle, jalat ylos ja viileaa ilmaan huiskuttelemaan.
Ben oli aika huonona matkalla, mutta onneksemme ehdimme juuri ja juuri katukojun pressukatoksen varjoon ja kylmaa vetta ostamaan ennen pyortymiseen johtavaa H-hetkea. Pitkan tauon jalkeen kuljimme loppumatkan pyoria hitaasti taluttaen ja paikalliset puorittelivat ihmeissaan silmiaan. Kyseisen paivan jalkeen on sitten tullutkin latkittua vetta ja paljon.
Rathanakiri on noin 100 000 asukkaan kunta, jonka valtavaesto asuu edelleen pienissa kylissa ja ovat osa etnisia ryhmia. Kunta on kasvanut huomattavasti muutaman viimevuoden aikana, kun ihmiset ovat muutaneet, paikallisia lainatakseni "bisneksen" perassa Ban lungiin ja sen ymparistoon. Toisena paivana lahdimme moottoripyoraoppaiden johdatuksella tutustumaan yhteen uusista elinkeinoista alueella: jalokivien kaivantaan. Alueella toimii noin 1000 kaivosmiesta, joista suurin osa toimii itselleen. Maa on valtion omistuksessa, mutta silla saa vapaasti tehda kaivauksia halujensa mukaan. Tapasimme herran, joka oli kaivamassa zirkoneita. Herra seisoi noin puolimetria halkaisijaltaan olevan kuopan aarella, jonka ylitse meni vanhoissa kaivoissa kaytettya pyoriva tukki jaloilla, jonka avulla mies laski kuoppaan naruun kiinnitetyn amparin jonka hanen kuopassa, 15 metrin syvyydessa, oleva tyoparinsa taytti luolan kaivamisesta syntyneella maalla ja lahetti takaisin ylos. "Kaivos" eli syvan kuopan alle kaivettua luola saattaa olla 10*10 metria syva ja on tuettu ainoastaan muutamalla kapealla tukilla. Luolaan johtavan kuopan seinuksia ei ole tuettu mitenkaan ja kuten arvattavissa olikin, kuulimme, etta tyo on erittain vaarallista.. Etta se tyosuojalaeista. Vaarallista, mutta onneekkalle erittain tuottoisaa "bisnesta".
Kaivoksilta suuntasimme seitsemassa kerroksessa olevalle vesiputoukselle, jossa paikalliset olivat pesytymassa ja pesemassa pyykkia ja me turistit, seka ulkomaan etta kotimaan viilentaytymassa auringon polttavilta sateilta. Mopomatkalla nain elamani ensimmaiset cashewpahkina puut, jotka seisovat riveissa toinen toisensa jalkeen entisen viidakon paikalla. Rathanakirin alue on ollut aina viime vuosiin asti oikeastaan pelkkaa, osittain tutkimatontakin viidakkoa, jossa asuu viela tanakin paivana harvinaisia elainlajeja, kuten tiikereita, mutta mita valtion ja varakkaiden yksityishenkiloiden toimesta on viime vuosina pistetty viljelysmaaksi. Seitseman vuotta sitten vesiputouksille ei paassyt moottopyoraa suuremmalla kulkuneuvolla, kun nyt vastaamme (ei vielakaan kovin levealla, mutta sitakin huonokuntoisemmalla ja kuoppaisella tiella) tuli vahan kuin kuorma-auto.
Rathanakirissa olimme onnekkaita ja tapasimme useita mielenkiintoisia ja mukavia ihmisia. Alueella toimii useita erilaisia avustusjarjestoja ja siita syysta myoskaan lansimaalaiset eivat ole paikallisille aivan niin uusi naky kuin parintuhannen turistin vuosittaisesta kavijamaarasta saattaisi akkiseltaan kuvitella.
Yksi tapaamistamme paikallisista oli ehka yksi maailman suloisimmista persoonista, Sal, 26-vuotias Ratanakirin kasvatti. Tormasimme Saliin ensimmaista kertaa Laosin puolelle Savannahketissa, jossa neito oli lomailemassa englantilaisen ystavansa kanssa. Jo tuolloin Sal mainosti ravintolaansa, johon sitten viimein kolmantena BAn lung paivana menimme, tormattyani Saliin uudelleen Ban lungin suurella markkinapaikalla, josta loytyy melkein mita vaan taivaan ja maailman valilta eika vahiten kaupungin erinomaisen sijannin takia: 70 km Vietnamin rajalle eika Thaimaaseenkaan kovin pitkalti. Pelkastaan marketti keraa noin 5000 kavijaa paivassa, saman verran kuin Ban lungin kaupungin alueella on asukkaita..
Ja oli o n n i ja a u t u u s, etta menimme. Sal on varmasti koko Aasian paras ruuanlaittaja! Kaikki kolmen paivan aikana syomamme annokset, ihka aidosta kalahampurilaisesta majoneesilla, Benin tilaamiin yrttilihapulliin p e r u n a m u u s i l l a olivat valmistettu tuoreista raaka- aineista ja maistuivat niin hyvalle ettei sita sanoin pysty kuvailemaan. Kaiken hyvan paalle saimme nauttia taman avoimen cambodialaisnaisen sateilevasta seurasta ja kuulla hanen mielipiteistaan ja kokemuksistaan. Sal oli syvasti jarkyttynyt siita, etta Laosissa on osasta busseja aseistetut vartijat- Cambodialaisille jo aseen nakeminen kaiken tapahtuneen jalkeen on yksi suurimmista kauhuista mita kuvitella saattaa.
Salilta Ben sai myos kunnon pasta- annoksen, joten voimme jattaa valiin kalliiseen italialaiseen menemisen taalla Phnom penhissa.
Rathanakirissa vietimme paivan myos tulivuoripohjaisella kirkasvetisella jarvella ja teimme paivaretken eraan etnisen ryhman hautasmaalle, joka oli taynna puustaveistettyja toinen toistataan kummallisempia patsaita ja laolaiskiinalaiseen kylaan, jossa oli muita kylia huomattavista enemman asiat jarjestyksessa ja ymparisto siistina.
Pari paivaa sitten taitoimme "taksilla" eli tavallisella toyota corollalla, johon oli sullottuna kahdeksan matkustajaa ja ties kuinka paljon tavaraa viiden tunnin matkan Ban lungista Kratieen, jossa kavimme tutustumassa Mekongissa asustaviin delffiineihin ja muuten vaan kauniiseen luontorikkaaseen kaupunkiin.

Eilen saavuimme kuuden tunnin bussissa istumisen jalkeen tanne Phnom penhiin ja ensimmaisena kaansin nenani kohti vanhaa tuttua ja rakastettua No problem- guesthousea. Mom odotti minua jo ovella, kun sukulaisensa oli ajanut ohitseni matkallani sinne. Halien jalkeen kysyin huonetta ja Mom siihen vastastasi, etta "jos ei meilla olisi huonetta, niin sitten anataisin oman sankyni sulle ja menisin nukkumaan jonkun muun viereen. Mutta on meilla sulle huonekin (ja niin Mom avasi huoneen nro 7 oven). Taalla on kaksi sankya, toinen sulle ja toinen mulle. Vitsi. vitsi." Muutaman minuutin sisalla sain useammankin hammastyneen halin ja vahintaan yhta monta kysymysta: "Where are your friends (SISTERS)?".
Ikava on ollut, ja molemmin puolin.

Onnellisuus ja Asioiden kaksi puolta

Toissapaivana se sitten alkoi. Vesipyssy- ja ampariarmeijat valtasivat Paksen katukuvan. Liikkella ovat sukupolvet pienimmasta taaperosta harmaapartaisompaan vaariin ja kastumiselta on mahdotonta valttya. Happy Lao new year!

Toissapaivana olimme Benin kanssa valokuvaamassa auringon taittaessa matkaansa mailleen ja olimme taysin lumoutuneita laskevan auringon varjaaman taivaan kauneudesta. Kaupungin keskelta leikkaava ja aina uupumaton Mekong jatkoi virtaamistaan tuttuun turvalliseen tapaansa auringon painettua mailleenkin ja me pienet kulkijat kavelya sen rannanvierusta sivuavaa tieta.
Juuri, kun olimme aikeissa kaantya takaisin hotelliemme suuntaan saimme kutsun liittya mukaan joen rannassa sijaitsevan bamburavintolan edustavalla iloisesti juhlineeseen joukkoon.
Sekunninsadasosan ajan katseemme kohtasivat Benin kanssa, kummatkin antoivat lahes nakymattoman olankolautuksen hyvaksynnan merkiksi ja se oli menoa sitten.. Uudenvuodenjuhlijat juoksivat meita vastaan, tarttuivat kasiimme, repivat meidat perassaan pihalle, suttasivat naamamme kirkkaan pinkilla huulipunalla ja heittaivat vauvatalkkia paalle. Viimeiseksi silaukseksi sain amparillisen kylmaa vetta jaapaloilla tehostettuna selkaani ja Ben samanmoisen kalsareihinsa.
Musiikki pauhasi taysilla ja siina auttanut muu kuin aloittaa tanssi juhlaseurueen esimerkkia noudattaen. Beer lao- lasit kiersivat kasissa kasiin tiuhaan tahtiin ja lapset pyorivat kiinnostuneina ymparillamme. Arviolta tunnin kuluttua olimme molemmat aivan rattivasyneita ja kohteliaasti kiitimme kemuista ja talsimme naamat sotamaalista loistaen lapi juhlahumuisen kaupungin takasin hotelleillemme ja kylmien suihkujen virkistavaan syleilyyn.

Viereisessa Champasakin kaupungissa sijaitseva Angor Watin aikainen Vat Phoun temppeli kutsui meita eilen. Vuokrasimme tuk-tukin, koska emme olleet varmoja bussien kulkevuudesta yleisena lomapaivana, mika muuten onkin aika huvittava kasite. Ainakin nain eurooppalaisen silmaan: puolet kaupoista, ravintoloista ja liikkeista ovat kiinni ja toinen puoli auki. Milla logiikalla, siita minulla ei ole aavistustakaan. Jos haluan ostaa jalkapallon, se onnistuu kylla, mutta matkatoimiston ovet muistuttavat olemastaolostaan suljettuina.
Champasak naytti oikein kauniilta pikkukaupungilta puutaloineen, joita toisella laidalla reunistivat vuoret ja toisella suuri ja sininen Mekong.
Se mita tulee Va phoun temppeleihin.. Olin allistynyt. Temppelit ovat yhteydessa Angor Watiin ja se oli silminnahden havaittavissa, silla ne oli rakennettu samaan tyyliin. Kaksi suurempaa rauniota tervehtivat meita ensin ja niiden valista lahteva "seremoniatie" johdatti meidat ylos vuorelle, jolta avautuva nakyma ulottui kymmenien kilometrien paahan ja missa sijaitsi pienempi, mutta paremmin sailynyt temppeli valtavan kokoisene Buddha patsaaneen. Temppelia reunustivat jylhat kalliot ja sen ymparistossa oli paljon kallioon (700- luvulla alkaen) kaiverrettuja portaita, patsaita, kuvioita yms.
Nyt olisin valmis menemaan uudelleen myos Angor Watille, mutta ilman hammassarkya Kiitos!
Menomatkalla temppeleille Champasakin keskustan lapi ajaessamme vesiarmeijat saivat meidat maraksi, ja takasintulomatkalla saimme tuta taktikoidun vesisodan tekniikat. Muutama "sotilas" pistetaan seisomaan keskelle tieta,joten ohiajavan kulkuneuvon on pakko pysahtya, jolloin loppuarmeija hyokkaa avuttomien matkustajien kimppuun. Voi sita riemunhetkea ja leveita hymyja, kun vesiryoppy on loytanyt tiensa ulos amparista..



On tassa siten ollut myos vahan aikaa ajatella ja tahan loppuun haluasinkin laittaa eilen kirjoitmiani ajatuksia:

Onnellisuudesta ja asioiden kahdesta puolesta

Kaikki tama alkaa onnellisuudesta. Kuten sanottu koen olevani onnellisempi kuin koskaan aiemmin kohta 24 elamani vuoden aikana. Jopa muutamat muut ihmisoliot ovat minulle siita huomauttaneet- Onnellisuudesta.
Mista se sitten tulee?
"Joskus taytyy menna kauas, jotta nakee lahelle.", on joku viisas joskus sanonut.
Sopii kuin naulattuna minun onneni lahteeseen..
Olen ollut itseni "etsikkoretkella" jo vuosia ja viimeajat ovat minua kuljettaneet aina vain maantieteellisesti kauemmaksi kotoa, tuhansien kilometrien paasta paikasta, joka on osa minua, ja joka tulee aina sita olemaan. Kotona ovat juureni ja nain ollen en paase koskaan katoamaan. Jo se on onni sinansa.
Usein tunnenkin, etta koti ja rakkaat ovat tassa ihan lahella, vieressa jakamassa hyvat ja huonot hetket, rakastamassa- puolin ja toisin.
En koskaan koe olevani yksin, kiitos teidan ja energian, joka valittyy silmanrapayksessa kaikkialle maantieteellisista sijainneista huolimatta.
Olet ajatuksissani ja mina sinun.
Avainta onneen ei loytynyt sen kummemin Koto-Suomesta kuin kauaa Aasiastakaan. Valimatka totuttuihin kaytosmalleihin on sen sijaan antanut tilaa kuulla itseaan ja mita vahemman tuttua ja turvallista ymparistosta on loytynyt, sita enemman taytynyt alkaa luottamaan itseensa ja vaistoihinsa.
Kilometrit ovat olleet avain itseni kuulemiseen.
Silla mita sisimpani sitten sanoo, on paljon tekemista vieraiden maiden ja kulttuurien kanssa. Pienen kulkijan aani huutaa halua oppia puhumaan vieraita kielia (lue:englantia), jotta voisi paremmin ymmartaa erillaisia kulttuureja ja uskontoja, sita kautta erilaisia ihmisia, paasta luomaan kasitystaan tasta kaikkeudesta ja tuntea olevansa tarkea palanen sita.
Haluan ymmartaa paremmin luontoa ja itseani. Viimeista eriton, koska uskon sen olevan tie kaikkeen muuhun ymmartamiseen.
Miksi en ole sitten ennen kokenut nain?
Olen onnellisessa asemassa jo alunalkaenkin, olen saanut osakseni mita rakastavimman perheen ja mita rakastavimmat ystavat. Olen saanut mahdollsiuuden tavata paljon erillaisia ihmisia elamani aikana- ja jakaa onnenhetkia.
Olen aina ollut persoona, joka haluaisi miellyttaa kaikkia. En ole koskaan osannut ottaa vastaan sita, kun joku ei pida minusta. Olen ollut valmis tekemaan monia asoita,jotta muut ihmiset pitaisivat minusta, vaikken ole edes itse pitanyt itsestani. Miellyttamisella ja hyvaksynnan hakemisella paasee helposti sisaan pienempiin tai suurempiin kierteisiin, joissa itsensa miellyttaminen unohtuu kokonaan. Aina loytyy joku tyytymaton, koski tyytymattomyys sitten sinua,minua, meita, heita, mummon kaimaa tai naapurin kukkapenkin kuntoa.
Juuri taman pienen ja yksinkertaisen maailmankaikkeuden salaisuuden luulen oivaltaneeni: Ainut keino miellyttaa muita on ensin miellyttaa itseaan. Kaikki eivat katso hymyillen sinua jokatapauksessa, joten miksen edes itse sita tekisi.. Rehellisyys tuo julki totuutta ja totuus on usein se, mika satuttaa eniten. Hetkellisesti. Pidemmalla tahtaimella totuus on ainut,joka tekee onnelliseksi.
Tunsin hetkellista surua tajutessani, etta kaikki ihmiset eivat tulleet kovin iloiseksi paatoksestani lahtea Australiaan. On harmillista,jos minun paatoksieni pitaa tehda ihmisia pahalle mielelle.
Kuten sanottu haluasin elaa niin, etta me kaikki voisimme olla onnellsia, niin kaikki rakkaat siella kotomaalla kuin muuallakin pallomme eri kolkissa.
Aloitan sen tanaan, yhdesta palasesta tata ykseytta.
Teen sen toteuttamalla asioita, jotka tekevat minut onnelliseksi ja sita kautta mahdolliseksi jakamaan sita onnellisuuta myos eteenpain.
Me olemme yksi.

Kiitos Kaunis Reijalle, naiselle,jolla on valtava sydan ja joka auttoi minua ymmartamaan!

Kuumuuden ehdoilla

Huh, etta voi olla kuuma. Kuumuus on niin todellinen, etta paivasaikaan on jo liikaa kuvitellakaan tekevansa mitaan ja yolla nukkumisesta ei meinaa tulla mitaan vaikka tuuletin huutaisi armoa.

Tanaan tajusin, etta todella olen laiska ja hidas reissaaja monien muiden reissaajien nakokulmasta. Ihmiset kysyvat kaupunki ja kyla toisensa jalkeen, onko minulla mitaan vinkkeja, mita siella voisi tehda, koska olettavat minun kayneen kaikkialla kun olen viettanyt paikassa jo useamman paivan. Mulla nyt vaan ei ole mitaan tarvetta menna sisaan jokaikiseen temppeliin ja nahda jokaikista monumentti. Nautin paljon enemman ymparistoa ristiin rastiin haahuillessani ja ihmisten kanssa turistessani. Ma en vaan koe sita niin, etta tuo nahtavyyksissa ravaaminen antaa mulle mitaan..Sita paitsi jos ma en ota ja rauhoitu, en saa irti mistaan enka mitaan.
Ehka ma oon vahan erillainen (nuori), mutta ehdottoman ylpeana siita..

Yska alkaa hellittaa, vaikka kuulostaa vielakin aika pahalta. Eilen paatin hellia itseani ja menin aromaterapia hierontaan. Voisin melkein sanoa, etta paras hieronta koskaan!
Illalla paasin vaihtamaan ajatuksia Sofian kanssa koneen aarella, josta sitten tulikin ihan mielettoman hyvat fiilikset.
Vaikka hyva on olla lahestulkoon koko ajan, mita mielettominta pystya sanomaan, etta en usko koskaan aiemmin elamassani olleen nain tasapainoisen onnellinen ja nain pitkaan, ainakaan yhtajaksoisesti.
Vahanaikaa sitten ymmarsin, etten ole tuntenut masennusta, edes hetkellista, sitten helmikuun alun. Ja se on pitka aika se.

Huomenna yritetaan paasta Champasakiin, Angorin aikaiseen temppeliin tutustumaan. Sen jalkeen viela paiva tai pari Paksessa, rinkka selkaan ja kohti etelan saaria (4000 islands), josta sitten reilun viikon sisaan pitaisi pyrkia rajalle ja Cambodian puolelle.
Suunnitelmia, suunnitelmia.. Kuukausi lekottelua, joogaa ja toivottavasti myos kulttuuriin tutustumista Cambodiassa, takaisin Thaimaaseen ja kesakuun puolessa valissa lento Brisiin tai Melbourneen. Katsotaan mihin tuuli mukanaan kuljettaa.

Peppu puuduksissa

Eilen paivaunien nukkumista pitkasta aikaa kaytannossa kokeiltuani totesin ettei se todellakaan sovi minulle. Olin pihalla kuin kaappikello koko loppupaivan ja yota kohti kaikki senkun parani, uni ei tullut millaan ja kaikki pienimmatkin aanet hatkahdytti niin, etta loppuyon taytyi pitaa taysi valaistus paalla. Onneksi sentaan otimme Benin kanssa omat huoneet (ja omat hotellit), ettei tarvinut enaa toisen nukkumisrauhasta tressata.
Yonsuussa luulin, etta ulkona sataa, kunnes tupakalle mentyani tajusin, etta seuraavassa kerroksessa oli joku suihkussa ja kaikki vedet tulivat putkesta suoraan alemman kerroksen parvekkeelle.. Todella pitkalle suunniteltuja nama putkityot taalla.

Peppu puuduksissa bussissa istumisesta ei aina kamalasti jannitysta irtoa (paitsi jos kulkuvalineesta hajoaa jarrut keskella vuoristoa, kuten kavi Benille matkalla Hanoista Vientianeen). Ennemmin meinaa jarki menna, etenkin jos sattuu sopiva ja otollinen mielentila paalle..
Eilinen meni Savannahketista Pakseen siirtyessa. Taas kerran paasimme kokemaan oikein aitiopaikoilta laolaista elamanrytmia: Mihinkaan ei ole kiire, ei ainakaan tapotaydella bussilla. Savannahketista on Pakseen matkaa hippasen yli 200 kilometria ja viela kaikenlisaksi hyvakuntoista ja suoraa tieta. Silti matka kesti viisi tuntia. Linja- auto pysahtyi jotakuinkin joka toinen minuutti, ihmiset pomppivat kaytavaa myoten taydessa liikennevalineessa sinne ja tanne, tulivat ja menivat, mutta meilla ei kuitenkaan ollut mahdollisuutta edes livahtaa kaymaan ulkona, kuten vesassa eika missaan tuntunut olevan mitaan jarkea- minun silmissani. Toisin kuin esimerkiksi Kamputhseassa ei taalla ole tienkunnolla mitaan tekemista matkan keston kanssa. Kuten ranskalaiset ovat jo aikoja sitten todenneet:
"The Vietnamese plant rice, The Khmer stand there and watch and the Laotians listen to it growing."
("Vietmilaiset istuttaa riisin, kamputhsealaiset seisoo ja katsoo ja laolaiset kuuntelee sen kasvavan.")
Viela oluen loputtuakin ottaa laolainen rennosti, lauleskelee, nousee pyoran selkaan ja lahtee tayttamaan juomavarastot..
Toisin kuin tallainen kiireenkeskella kasvanut eurooppalainen.
Valilla heraan kaupunkien katuja ristiin rastiin pyoriessani, etta minahan melkein juoksen.. Muut ihmiset kavelevat rennosti, katselevat ymparilleen ja pystyvat aistimaan mita ymparilla tapahtuu. Itsella on monesti vain paamaara silmissa, vaikka matkanvarrella sita vasta sattuu ja tapahtuukin.. Hidastan askeleitani ja kokonainen uusi maailma aukeaa silmissani.

Pakse vaikuttaa yhdelta modernisointuneimmista kaupungeista Laosissa. Hyva tai huono, siihen en ota kantaa, mutta oli niin tai nain me loysimme eilen italiaisravintolan, josta sai p i z z a a! Kauan sita oli metsastettykin. Olimme kummatkin Benin kanssa nalkaisia kuin hevoset ja tuli sita sitten sen edesta syotyakin. Nyt kun asumme pesaerossa, riittaa juttuakin taas paljon enemman.. Ei siina, etta yhteisasumisessa mitaan vikaa olisi ollut, mutta sanattomasti ymmarramme, etta edes kustannussyista ei kannata luopua omasta tilasta. Meinaamme kuitenkin viela viettaa kuukauden samoilla kulmilla myos Kamputhseassa..
Uusivuosi se vaan taalla lahenee ja huomenna pitaisi juhlinnan alkaa (vaikka kylla taalla ihmiset jo viime viikolla toivottelivat hyvia uusia vuosia olutlaseja kilistellessaan..). Just, kun olin niin hyvin onnistunut valttamaan Beer laon. Mutta minkas teet, maassa maan tavoilla.

Elamani paras kyyti

Y-hyy kaikui pitkin Vientianen Etelaisen bussiaseman seinia, Wathin jatettya meidat oman onnemme nojaan ja kaannettyaan tuk- tukinsa paluumatkalle kohti Vientianen keskustaa. Suremiselle ei kuitenkaan jaanyt paljon tilaa, kun olimme jo Benin kanssa kauhealla tohinalla ostamassa bussilippuja Savannahket:iin. Vaan kuinka ollakkaan paadyimme ostamaan liput yobussiin, joka sitten jattikin meille kokonaisen paivan lisaa tunnelmointia Vientianessa. Aluksi ajattelimme viettaa koko paivan asemalla odottaen, mutta jo kahden tunnin ja kahden kahvikupillisen olimme kypsia menemaan takaisin keskustaan, valimatkasta huolimatta. Wathiinhan sita tuli sitten ensi toiksi tormattya ja kylla oli siina ystavalla ihmettelemista, kun ensin ei osaa tytto paattaa, milloin lahtee ja sitten kun sita lahtoa ihan todenteolla tekee, tulee silti takaisin. Siina sita sitten rupateltiiin Wathin ja burmalaisen ruuanlaittopettajani Joen kanssa niita naita kunnes olikin aika yrittaa lahtoa uudelleen. Wath palkkasi tuk-tuk-kuljettaja ystavansa "The fat man:in" viemaan meidat asemelle ja juoksi itse kaupan kautta tuk-tukin takaosaan kanssamme istumaan ja ojensi siina sitten seka Benille etta minulle etta "the fat man:lle" oluttolkit kateen ja otti tuo yhden itsekkin. Saatiin siina sitten viela yhdet laksiaiset lisaa ja talla kertaa bussiasemalle saavuttuamme ei itkettanyt enaa.. Miten sita voisikaan surra, etta on saanut joukon uusia ystavia ja viela kokea elamansa parhaan tuk- tuk-ajelun heidan ansiostaan?
Toinen taydellisyys on siina, etta tapaa ihmisia, joiden seurassa tuntee olleensa aina. Jip(ie) on minulle yksi heista. Jaahyvaisten jatto ei ollut hankalaa, silla yhdessa koetut hetket olivat niinkuin olisimme aina olleet ja tulisimme aina olemaan ystavia, kaikki tapahtui ja tapahtuu omalla luonnollisella painollaan ja myos tuntui silta. Hali kaverille ja tiet viekoon meita jokaista sinne minne on maara paatya.
Kaikessa taydellisyytensa, myos tulevassa ja jos niin on tarkoitus, me kohtaamme viela..

Taalla sita nyt sitten Savannahketissa yritetaan selviytya kuumudesta. Toisinsanottuna se tarkoittaa nukkumista puoleenpaivaan ilmastoidun huoneen jaakaappimaisessa viileydessa ja ravintoloissa istuskelua sooda tai pepsitolkki kourassa. Asken ylitimme itsemme ja kavimme tutustumassa dinosaurusmuseoon, missa oli ihka oikeita dinourus Rexin luita.
Eilen tutustumme 21- vuotiaaseen norjalaistyttoon Invild:iin, oikeaan luonnonlapseen, joka on kiertanyt yksikseen Kaakkois- Aasiaa polkupyoralla kuusi kuukautta. Hatunnoston arvoista ja ihailtavaa rohkeutta ja asennetta on tytossa tuossa! Invildin haaveena on valmistua insinooriksi, joka valmistaa proteeseja miinojen uhreille. Lahestulkoon aina maaratietoisia ihmisia kohdatessani ja heidan suunnitelmia kuunnellessani, tulee mieleen, etta onko ilmaisen opiskelumahdollisuuden kayttamatta jattaminen haaskausta ja mahdollisuuksien vaarinkayttamista. Jos tuon opiskelumahdollisuutensa kayttaisi oikein, voisi siita olla hyotya monelle..
Mutta tapansa kullakin opiskella ja siksipa olenkin jatkamassa matkaa Australiaan.. Meilla kaikilla omat tiemme kuljettavana.

Vaikka niin kovin rakastankin naita jokapuolella jaloisa pyorivia koiria, tanaan todenteolla saikahdin. Kavelin kaupungin paakadulla omiin ajatuksiini vaipuneena enka edes huomannut jalkakaytavalla seisoskelevia koiria ennekuin toinen niista tarrautui kiinni pohkeeseeni. Tietysti siina tuli sitten vahan hypattya ja pompattua suuntaan jos toiseen, eikahan tuo koirakaveri siita tietenkaan yhtaan rauhoittunut vaan lahti haukkuen peraani. Loppu hyvin, kaikki hyvin: Paikalliset tulivat komentamaan koirat pois kimpustani ja nopean tarkastuksen jalkeen sain huokaista helpostuksesta, silla puraisusta ei jaanyt jalkeakaan. Oli miten oli, kulkukoirat ovat tuskin enaa parhaimpia kamujani, vaikka sopoja olisivatkin.

Olohuone-eroavaisuuksista.. Eilen illalla tuli tallusteltua ympari ampari Savannahket:in jo hiljentyneita katuja ja silmiin pisti ennestaan tuttu huomio. Jokapuolella Aasiaa voit tormata taloihin, joiden kadunpuoleinen seinusta on auki (useimmiten nama talot toimivat paivasaikaan kauppoina, ravintoloina yms.) ja siina sitten kuin lavalla perheet istuvat ja makaavat yopuvut paallaan olohuoneissaan (jotka ovat useimmiten toimivat yhtaaikaa myos makuuhuoneena, keittiona jne.) ja nautiskelevat tv:n tarjonnasta. Ketaan ei tunnu hairitsevan olosuhteiden ulkomaailmalle luoma vapaa nakyvyys. Aina ja kaikkialla ei siis ole pakko sulkea verhoja.
Minun kylpyhuoneeni. Usein euroopassa yleiset WC:t ovat kuin sikolatteja ja samaan tormaa silloin talloin myos taalla Aasiassa. Taalla kuitenkin yleensa tuo lahin WC/kylpyhuone, jonka loydat ravintolasta tai kaupasta on myos jonkun ainoa sellainen. Koti ja tyopaikka, kun usein sijaitsevat samassa osoitteessa. Kuinka tarkeaa se sitten on, etta saa huoneen o m a l l a WC:lla, vaikka toinen ilman kyseista mukavuutta olisi puolet halvempi? Taytyy myontaa, etta, kun se on, niin se tuntuu hyvalta..

Vaivana asfaltti- ihottuma

Taalla sataa vetta!
Olin melkein unohtanut milta se tuntuu.. Viimeyona olisin todenteolla akivannut huoneeseeni toisen elavan olennon seuraa, jonkun muun kuin sangyssani tallustavien pienten punaisten muurahaisten..
Ulkona salamoi ja samalla sekunnilla jyrina iskeytyi korviin jattamatta pienintakaan mahdollisuutta laskeutua takaisin unen rauhoittavaan maailmaan. Hetken paasta nukahtamista vaikeutti tukahduttuva kuumuus, joka oli seurausta pelosta kayttaa sahkolaitteita.
Nyt tajuan, etta vasymys on yksi niista suurimmista tekijoista, mitka aiheuttavat maailmaani alakuloisuutta. Ei oikein huvita mikaan ja tuntuu aivan mahdottomalta ajatukselta jattaa Vientiane huomenna taakseen kaikkine uusine tuttavuuksineen ja hoyryavine expressoineen.. Mutta mentava on, kun tuuli kuiskii kaskya jatkaa matkaa..

En tieda mika naissa paakaupungeissa minua oikein pidettelee, onko se sitten se sisainen euroopalainen ja elaman helppous vai jokin muu, mutta tottapuhuakseni rakastan tata paikkaa, kuten Phnom penhia ja jos viela rehellisempia ollaan, niin jopa Bangkokia. Buddha puistoa lukuunottamatta, on nahtavyyksien katselu jaanyt valiin, mutta sitakin enemman on tullut aikaa vietettya kera mita ihanimpien ihmisten kuten tuk- tuk kuljettajakavereiden kanssa ulkosalla tupakkaa poltellen tai burmalaisystavan opastuksella intialaista, thaimaalaista ja burmalaista ruuanlaittoa harjoitellessa. Toissapaivana vietimme Jipin ja Benin kanssa melkeimpa koko paivan edella mainitsemassani Buddha parkissa, jossa on mita mielettomimpia buddha- ja hindupatsaita.. Olisi mukavaa paasta patsaat suunnitelleen herran paansisalle kurkistamaan, mita siella mahtoi oikein liikkua..

Vuoden suurimpiin lukeutuva juhla, uusivuosi lahestyy ja se alkaa nakya katukuvassa. Ihmiset ovat juhlatuulella ja beer lao nayttaa maistuvan yhdelle jos toiselle vielakin useammin kuin tavalisesti. Tana aamuna ensimmaiseksi herattyani minulle tarjottiin guesthousen alakerrassa olutlasia kateen, mista sitten katsoin kuitenkin parhaimmaksi kieltaytya ja suunnistaa ensin aamupalalle. Aamupalalta takaisin pain kavellessani kantautui guesthouselta riemullisia naurunkiljahduksia pitkalle ulos asti.
Toissailtana kavimme ottamassa selvaa kuinka paikalliset osaavat juhlia yoaikaan, kun paivalla se tuntuu onnistuvan paremmin kuin hyvin, mutta hyvin nuo nayttivat parjaavan myos yoaikaan.. Nain yokerhoja rakastavana persoonana taytyy sanoa, etta nyt sita sitten taas muistaa miksei niissa tule yleensa kaytya.. Kamala meteli ja kamalat valot, ainut hauskuus oli paikallisten hilpeaa menoa seuratessa. Tuli siina sitten kaksi Gin & tonicia itsekin otettua ja loppujen lopuksi tultua vahan humalaankin tavallisesta poiketen..
Kotimatkalta jaikin sitten vahan asfaltti- ihottumaa muistoksi. Kaveltiin Benin ja Jipin kanssa tienvierta pitkin takaisin kohti guesthousejamme, kun takaa tulleen moottoripyoran kyydissa istuva poika nappasi kadessa kannettavasta bambukahvaisesta laukustani kiinni.En tieda johtuiko urheuteni muutamasta naukatusta almaholijuomasta vaiko jostain muusta, mutta silla samaisella sekunnilla tarrasin bambukahvaan entista tiukemmalla otteella kiinni, josta sitten seurasikin moottoripyoran perassa matkaamista mahallaan asfaltilla, kunnes laukkuvarkaiden moottoripyora meinasi kaatua ja he katsoivat paremmaksi paasta m i n u n laukustani irti. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Passi oli tallelokerossa valmiina, mutta miten olisikaan murtunut menettaessani rakkaan Nikonini (kameran)... Polvessa, mahassa, olkapaassa ja kankussa pikku naarmut, mutta niin ylpeana on han itsestaan.. Seuraavana aamuna koko guesthouseni katu tiesi tapahtuneesta jo ennen heraamistani ja Wath paukkasi ovelleni ennen yhdeksaa kyselemaan huolestuneena olenko kunnossa.
Myohemmin kuulin, etta edellisena paivana, todennakoisesti sama moottoripyorakaksikko oli onnistunut nappaamaan paikallisen naisen kasilaukun, jossa han kantoi sormusta seuraavan paivan kihlaisjuhliinsa.. Tuk- tukkuljettajat kertoivat minun tapauksestani poliisille ja heidan pyynnostaan kirjoitan viela tanaan raportin tapahtuneesta, jospa se vaikka auttaisi saamaan kyseiset veijarit napattua..

Kohta onkin taas laksiasaterian aika ja pizzalle mennaan kuulemma. Huomen aamulla hypataan Benin kanssa bussiin ja suunnataan Savannahketiin, kohti uusia seikkailuja..

Tunnollisen turistin velvollisuudet

Voi, sita jalleennakemisen riemua! Ben saapui eilen kaupunkiin!
Tavattiin kolmelta iltapaivalla ja juttua riitti tunti toisensa jalkeen. Vahan jalkeen kuusi tajusimme, etta on aika kayda pikaisesti siistiytymassa ja jo seitsemalta olimme takaisin ravintolassa tapaamassa, toisemme ja uuden tuttavuutemme Jipin Hollannista. Soimme ja jaomme muutaman beerlao pullon Mekong-joen rannassa. Ilta paattyi porukan vanhuksen osalta ajoissa, silla guesthouseni ovat sulkeutuvat jo puolikahdeltatoista. Mutta ei valittamista, silla sisainen kello herattaa joka aamu seitseman kahdeksan valilla (ei sentaan enaa kuuden seitseman, kuten pohjoisessa ollessa), oli sita sitten tullut nukuttua tai ei.

Olen viettanyt jo Vientianessa viikon ja siita huolimatta jattanyt hoitamatta tunnollisen turistin velvollisuuteni.. Olen kaynyt pitkilla ja lyhyemmilla kavelykierroksilla haahuilemassa ympari keskustaa ja kaupunki on taynna upeita temppeleita ja monumentteja. Jotenkin vaan tuntuu paremmalta istua tuk-tuk-kuljettajakavereiden seurana heidan odottaessaan asiakkaita (vaikka valilla kylla tuntuu, ettei nama herrat tee mitaan muuta kuin istu, naureskele, nuku ja syo), juoda minttuteeta guesthousen pitkaaikaisen asukkaan, burmalaisherran seurana tai pyoria internetissa lataamassa kuvia tai opiskelemassa englantia. Olen tullut siihen tulokseen, etta matkustaa voi kahdella eri tavalla, joko voit nahda "kaiken" ja juosta paikasta toiseen tai sitten voit nahda "jotain" ja paasta siihen sisaan hippusen pintaa syvemmin.. Sama kaava taitaa toimia aika monen muunkin asian kuin matkustamisen suhteen.
Toissailtana Wath vei minut "Great stupa":lle (Laosin merkittavin uskonnollinen monumentti). Puisto oli hiljainen, tahdet tuikkivat taivaalla ja valtava kullanhohtoinen rakennelma hohti sita ymaroivien temppeleiden keskella. Ajoimme ravintolaan Vientianen (Pariisin) Riemukaarta muistutatvan monumentin kautta.
Tuk- tuk kuljettajan tyo ei ole kaikista helpoimpia: Vaikak valilla naytatakin etteivat he tee mitaan muuta kuin jutustelevat keskenaan, on totuus toinen. Esimerkiksi Wathin paivat alkavat kolmelta aamulla, aamupala, suihku ja puoli neljaksi kyyteja odottamaan, paiva loppuu viiden ja seitseman valilla illalla, riippuen siita kuinka paljon rahaa on saanut paivan aikana tienattua. Vientianelaisen tuk-tuk kuljettajan keskimaaraiset ansiot kuukaudessa ovat 300 dollarin tietamilla, mista esimerkiksi Wath maksaa 100 dollaria lainanlyhennysta (tuk- tukiin lainatut rahat), noin 30 dollaria vuokraa, joten kaytettavaksi jaa tuollaiset 170 dollaria kuukaudessa, suurinpiirtein sama raha, mita minulta on mennyt taalla viikossa (tiedan, se on liikaa..).
Illallisen syotyamme tarjoilija toi poytaan laskun, joka oli 44 000 riel:ia. Annoin Wathille 20 000 setelin ja olin juuri kaivamassa osuudestani uupuvaa 2000 lisaksi, kun Wath maksoi laskun, nousi poydasta ja ei suostunut ottamaan lisaa rahaa vastaan..

Kohta on treffit poitsujen kanssa ja lahdetaan yhdessa paikallisbussilla ajelemaan ja tutustumaan Buddha puistoon. Huomenna olisi tarkoitus suunnata etelaan pain ja en osaa yhtaan sanoa, miten sielta loytyy internetyhteyksia, mutta kirjoittelen lisaa mahdollisuuksien mukaan.
Voikaa hyvin, Rakkaat! Olette ajatuksissani ja ennenkaikkea sydamessani jokaikinen sekuntti!

Kummitteleeko?

Paivat Vientianessa lipuvat ohitse kuin huomaamatta kahviloissa istuessa, uusien tuk-tuk- kuljettajatuttavien kanssa hopotellessa ja internetin ihmeellisessa maailmassa (..voi, kuvat sentaan) pyoriessa. Kun tassa nyt on jostain kumman syysta tullut harrastettua tata paakaupunkimatkailua vahan enemmankin, etenkin taalla Kaakkois- Aasiassa, niin taytyy todeta, etta Vientine on kaukana muista, usein kiireellisen ja kaoottisenkin tuntuisista paakaupunkimaailmoista. Taalla on ihanan rauhallista ja keskustan reunalla virtaavan Mekong- joen rannalla voi kayda vilkuttelemassa kavereille Thaimaassa. Kahviloista loytyy tuoretta ja parempaa croisanttia kuin Ranskassa ("Parempaa kuin kotona.", sanoi ranskalainen) ja kahvia TUOREELLA maidolla.. Voisiko ihmislapsi muka viela vaatia jotain enemman?

Reilu meininki. Treffit Wathin kanssa sujuivat leppoisissa tunnelmissa Beer lao:a maistellen ja mukavia jutustellen. Neljan kahteen pekkaan jakamamme oluen jalkeen Wath oli perseet olalla ja kehui minua "vahvaksi naiseksi", kun en kuulemma nayttanyt humalaiselta ollenkaan.. Kumma juttu. Laolainen karaokelaulanta kuulosti yllattavan paljon samalta kuin kotona Suomessa, ainakin aanenpaino lahenteli sita samaa mita meilla aina viisarin siirtyessa lahemmaksi puoltayota. Juotujen oluiden maksamisen suoritimme reilulla meiningilla puoliksi. Loppupelissa mina jain talla kertaa voitalle, sainhan myos ilmaisen ajelun tuk- tukilla kaupan paalle..
Perjantai tormasin yllattaen Trinaan, joka oli ollut kiertelemassa siella sun taalla viimetapaamisemme jalkeen. Kuulumiset vaihdettuamme menimme vakkari kahvilaani omenapiirakalle. Illalla Wath ja muut uudet tuk- tuk-kuljettajakaverini veivat meidat paikalliseen juhlaan, jonka perimmainen tarkoitus ei oikein koskaan selvinnyt meille. Mutta mikas sen hienompaa kuin lasketella kolmella tuk-tukilla perakanaa lapi hamartyvan Vientianen katujen ja saapua suuren rakennuksen edustalle pystytetylle telttakatokselle, jossa ihmiset istuvat silkkisilla liinoilla koristetuissa poydissa perhekunnittain tarjoilijapoikien kantaessa (kerrankin alkoholittomia)juomia poytiin. Ruokapuolella tarjolla oli nuudelia, kalaa, bambukeittoa, riisia, meloonia, koookosperunapalloja, laoslaista salaattia ja buffalonveripaloja. Listan viimeisen ruokalajin onnistuin piilottamaan kalanruotokasan alle. Juhlalla oli jotakin tekemista kuolleiden ihmisten, eritoten sukulaisten henkien kanssa. Isantaperhe kantaa temppelilta jonkinmoista "reksvisiittaa" juhlapaikalle ja vieraat maksavat pienen osanottomaksun ja tuovat lahjoja, kuten riisia suurissa hopeisissa vadeissa tai muuta ruokaa, peittoja, tyynyja yms ja sen jalkeen syodaan hyvin yhdessa. Lahjat olivat esilla laheisessa rakennukseksessa, jossa oli katoksellinen sanky ja katoksen reunoilla roikkuivat setelit kauniissa symmetrisessa rivissa narulla. Peitto ja tyynypaketit lepasivat sangylla. Yksi tuk-tuk-kuljettajatuttavistamme selitti, etta paikalliset pelkaavat kuolleiden ihmisten henkien kohtaamista. Sen vuoksi jonkun kuoltua talosta kutsutaan munkki paikalle rukoilemaan ja maalaamaan valkoista varia talon seinustalle, jonka jalkeen henget eivat enaa tule sisalle taloon. Jos joku nakee hengen esimerkiksi puutarhassa, se saattaa jaada jatkossa kayttokelvottomaksi. Ja mita henkien nakemiseen tulee, ala ainakaan missaan nimessa seiso haara-asennossa, kaanna ylaruumistasi alas ja katso jalkojesi valista taaksesi. Siella saattaa olla... kummitus.

Lauantaina kavimme Trinan kanssa aamukavelylla markkinoilla ja iltapaivalla pyorailimme kaikista halvimmilla mahdollisilla (lue: rikkinaisilla) vuokrapyorilla meditaatisessiolle, joka jarjestetaan joka aluantai kaupunkin laidalla olevalla temppelilla. Meditaatiotunti sisalsi 10 minuuttia istumameditaatiota, 20 minuuttia kavelymeditaatiota ja taas 20 minuuttia istumameditaatiota. Jo pelkka paikka oli mieleton, sirkat siristivat ja temppelialue oli piilossa syvalla puiden keskella. Paikalla meita oli monta monituista. Myos toveri hyttyset olivat saapuneet runsaslukuisena.
Illalla kavimme intialaisessa herkuttelemassa Trinan viimeisen Laos-illan kunniaksi. Tulimme lapikayneeksi jalleen kerran lahtemisen symboliikkaa. Trina on menossa takaisin Eurooppaan 10 paivan kuluessa ja sen herattamia tuntoja hanen lapikaydessaan, tuli siina sitten taas itsekkin ajateltua ja sekoitettua mieltaan yhden jos toisensorttisella vaihtoehtoasetelmalla.. Samana iltana kaymani puhelinkeskustelu Englantiin ei selvittanyt paata yhtaan. Mutta kaiken ajatusmyllerryksen jalkeen olen paattanyt olla suunnittelematta mitaan ja varata lippuja sinne tai tanne sitten kun silta tuntuu, etta taalta Aasiasta on aika jatkaa matkaa suuntaa jos toiseen.. Vaikka kuinka haluaisi miellyttaa kaikkia, ei auta kuunnella kuin itseaan ja sitakin varoen, jotta kuulee sen, mita todella tuntee, silla se on ainut keino olla ja elaa onnellisena. Mita onnellisempana itsensa kanssa, sita onnellisemmaksi pystyy tekemaan myos muut. Ainakin aina lopulta.

Tassa alkaa olla nama tarkeimmat. Jatkan viela kuvien latailua, kun olen sen nyt kerran aloittanut (kansiossa on nyt kuvia myos Vietnamista, Kiinasta ja Cambodiasta). Iltapaivalla otan itselleni ansaitun rentoutumishetken ja menen saunan kautta hierontaan.

K U v i A

Alla olevasta linkista loytyy nyt vihdoin ja viimein muutamia kuvia Laosin ajalta, joskin ei viela kaikkia, mutta niita tulee lisaa seka kansiot aiemmin tallatuille maille myos, jahka hermot ja rahavarainnot sen jalleen sallivat..
Myos kuvateksteille lupaan parannusta tulevaisuudessa..

http://photos.yahoo.com/melinheidi